Yhdeksännen kuukauden yhdeksäs päivä on vapaapäivä

Tänään Mikko meni töihin kansallisena vapaapäivänä.

Eihän muiden maiden juhlapyhistä mitään voi tietää. En minä niin tiedä omistakaan - miksi helluntaita vietetään? Mikä ihme helatorstai? Pohjalaisilla häjyillä oli helavyöt. Härmäläinen puukko ja helavyö. Härmläinen helatorstai?

Mikko soitti toimistolta kello 9:30 ettei siellä ole ketään. Katsoin kodin ikkunasta alas. Ei ole takseja, muutama bussi, ei yhtään jalankulkijaa. Normaalina arkipäivänä katu on täynnä punaisia takseja ja kaksikerroksisia busseja, jalkakäytävät mustanaan töihin kiiruhtavia ihmisiä. Olisihan tuo pitänyt Mikonkin huomata töihin kävellessään ettei liikennevaloissa ole muita odottamassa valojen vaihtumista kuin hän. Eihän vapaapäivänä mennä töihin.

Kun työpaikka on tuollainen yhden huoneen minitoimisto jossa ei tällä viikolla ole muita kuin Mikko, kun ei ole lapsia koulussa tuomassa rytmiä ja yleistietoa elämään, kun lukee lehtiäkin vähän selaillen ja keskittyy eniten Helsingin Sanomiin, ei oikein tule esille hongkongilaiset vapaapäivät. Yhdeksännen kuukauden yhdeksännen päivän festivaali on minulle ennestään sen verran tuntematon.

Löysin kyllä informaatiota juhlasta joka periytyy aina Han Dynastian ajoista alkaen (BC 202- AD 220). Kuningas Woon sai vinkin tietäjiltä että nyt pitäisi mennä jonnekin korkeuksiin. Niinpä Woon lähti perheineen vuorille ja palatessaan he löysivät kaikki kaupungin asukkaat kuolleina. On siis suositeltavaa lennättää leijaa tai kiivetä kukkuloilla haikkaamassa, tehdä jotain mikä liittyy korkeisiin paikkoihin.

Jos olisimme tienneet että tänään on vapaapäivä, olisimme varmaan lähteneet haikkaamaan. Aurinko paistaa hämmästyttävän siniseltä taivaalta, on epätavallisen kirkas päivä yleensä varsin utuisessa Hong Kongissa.

Joku päivä googlaan sen Helatorstain ja vihdoin tiedän miksi se on juhlapyhä.

Vammaisratsastusta

En ole aina ollut hevosihminen enkä oikeastaan ole nytkään. Tai olen ehkä hyvällä tavalla. En lepertele hevosille, en paijaile, en oikeastaan tunnista hevosia, ovathan ne melkein saman näköisiä jos ovat saman värisiä.

Lapsena kävimme isän sedän luona Pennalassa perunoita ostamassa. Setä oli todella originelli hahmo ja sellaisenaan pelottava. Setä uskoi luomuun ennenkuin luomu oli keksitty, Pennalassa ei ollut sähköä eikä perunapeltoja lannoitettu muulla kuin hevosenlannalla. Setä omaksui myös brändäyksen vuosia ennen kuin siitä tuli muotia: torilla perunoita myydessään hän muistutti asiakkaille "Muistakaa että ostitte perunoita sinisestä kapasta". Muilla torimyyjillä oli jotain ruskean multaisia perunakappoja. Setä julisti vakuuttavasti että perunoita on käsiteltävä yhtä varovasti kuin omenoita. Muistan sen vieläkin. Noukin kaupassa perunat aina yksitellen ja käsin. Pennalassa perunat poimittiin pellosta käsin. Pennalan talossa meillä oli aina ulkovaatteet päällä koska taloa ei lämmitetty. Emme koskaan olleet siellä yötä, luojan kiitos. Pennalassa oli se hevonen. Tietysti pelkäsin sitä, mutta en tiedä pelkäsinkö siksi että se oli hevonen, vai koska kaikki Pennalassa oli omituista ja pelottavaa.

Helsinkiläisen 60-70-luvun varhaisteinin piti ryhtyä hevoshulluksi jos halusi olla jotain. Ruskis oli varmaan parempi kuin Domari, ainakin kaikki kaverini alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä Ruskeasuolla. Pelkäsin jokaista ridatuntia mutta opetus oli niin julman sotilaallista että siinä oppi väkisin. Muistan sen helpotuksen tunteen kun kolmen vuoden kuluttua lopetin. Aloitin uudestaan Amerikassa tyttäreni kanssa pienellä takapihatallilla jossa ei tarvinnut enää pelätä mokaamisia. Karen, ope, ei ollut lempeä hänkään, mutta tajusin että hevosihmiset ovat tuollaisia. Äkäisiä, lyhytpinnaisia, joustamattomia, kaikki on tehtävä täsmälleen kuten he ovat tottuneet ja kaikki muu on väärin. Ja kaikki tehdään joka tallilla aina hieman eri tavalla. Se kuuluu asiaan, sillä tavalla homma toimii. Ei sillä pahaa tarkoiteta.

Sen jälkeen olen ratsastaessani pystynyt relaamaan. Olen oppinut paljon, osaan ratsastaa kuten osaan laskea slalomia. Eli tiedän että pärjään missä vain, en ole hyvä enkä huono mutta selviän. Ja olen löytänyt hevosihmisistä hyviä ystäviä (joita tapaan vain hevostilaisuuksissa) ja viihdyn tallipiireissä.

Hong Kongissa on ratsastustalleja mutta vakituisille tunneille on noin kolmen vuoden jonot. En haluaisikaan vakituntia, mutta joskus aion ottaa muutaman yksityistunnin ettei taitoni rapistu. Mutta talleilta on vaikea pysyä kokonaan pois. Huomasin American Womens Associationin hakevan vapaaehtoisia vammaisratsastukseen avustajiksi ja ilmoittauduin sinne. Hevosten lisäksi minua kiinnostaa ratsatus terapiana. Uskon että se on hyväksi tasapainolle, itsetunnolle, lihaksille ja saa useimmat hyvälle mielelle.

Pokfulamin tallin vammaisratsastajat ovat 4-15-vuotiaita lapsia. En ole ihan selvillä heidän vammoistaan, olisi mukava tietää lapsista enemmän. Downin syndroomaa, erilaisia CP-vammoja, autismia. Minun rooli on vain kulkea hevosen vieressä ja pitää huoli ratsastajan turvallisuudesta. Hommassa on mukana valmentaja, joka laatii radan jossa on erilaisia aktiviteetteja (pallon heittoa, palikan kurkottamista aidalta ja pudottamista ämpäriin jne) jotka auttavat unohtamaan pelottavan korkean hevosen tai ponin, pakottavat venyttämään raajoja, kehittävät käden motoriikkaa ja koordinaatiota. Hevosta taluttaa Leader, eli nainen joka vaikuttaa olevan tyypillinen äkäisenoloinen hevosihminen. Ainakin olen jo nyt kokenut että teen suunnilleen kaiken väärin. Avustajia on yksi tai kaksi, riippuen kuinka holtiton ratsastaja on kyseessä. Pidämme lapsen nilkoista kiinni ja tarvittaessa tuemme selkää, yritämme saada kädet pysymään paikallaan ja saada lapsen keskittymään hetkeksi siihen mitä hän tekee. Avustajat eivät useimmiten ole ratsastajia.

Käyn Pokfulamissa kaksi kertaa viikossa aamupäivällä avustaen kumpanakin kertana kahta eri ryhmää. Pyrkimys on että lapsella on aina samat avustajat. Se auttaisi paljon ainakin minua, on vaikea opastaa ja tukea lasta jota ei tunne.

Vammaisratsastus on varmasti hyvä laji, mutta mietin kuinka paljon tehokkaampaa se olisi jos avustajat oikeasti tietäisivät siitä jotain. Samoin pitäisi tietää jotain hevosista ja ainakin alkeet ratsastuksesta. Ja tietysti olisi tiedettävä lapsen diagnoosi ja ongelmat - kuinka hyvin hän näkee, miten hyvin ymmärtää käskyjä, voiko olettaa että hän muistaa mitä on sanottu jne. Uskon joka tapauksessa että lapset hyötyvät tästäkin ratsastuksesta, ainakin he vaikuttavat onnellisilta hevosen selässä. Hevonen pelottaa alkuun, ratsastus pelottaa, mutta jo muutaman kerran jälkeen näen että pelko hiljalleen katoaa. Ei se ole outoa - kuten kerroin, minäkin pelkäsin.

Itselleni käynnit tallilla ovat hauskoja. Kivoja ihmisiä joita näen vain tallilla, ihan kuten muuallakin missä ratsastetaan.

Englannilla pärjää?

Hong Kong oli Britannian hallinnassa 1841 - 1997. Kiinasta tuli kommunistinen maa 1949, mutta Taiwan ja Hong Kong säilyttivät perinteisen kiinalaisen kulttuurin ja sananvapauden - Taiwan Yhdysvaltain avulla, Hong Kong jatkaen Britannian siirtomaana muuttuen hiljalleen yhä enemmän itsehallinnoksi. Britannia oli vuonna 1898 vuokrannut suuren osan Hong Kongia 99 vuodeksi eteenpäin ja lopullinen Hong Kongin luovutus Kiinan erityishallintoalueeksi tapahtui 1997.

150 vuoden brittiläinen vaikutus murenee yllättävän nopeasti. Yllätyin kuinka huonosti täällä puhutaan englantia.  Kieliongelmia on muutenkin - Hong Kong kuuluu kielellisesti eteläisen Kiinan maakunnan Guangdongin vaikutuspiiriin jossa puhutaan kantonia. Muualla Kiinassa valtakieli on mandariini tai sen variaatiot. Kanton ja mandariini ovat eri kieliä. Ehkä tilannetta voisi verrata viron ja suomen kieleen - läheisiä sukulaiskieliä, jotain voi ymmärtää, mutta tuttujen sanojen merkitys on usein eri. Silti naapurikielen oppii helposti.

Kantonin puhujat lähtivät kommunismia pakoon ja ovat niitä jotka asuttavat Chinatownit ympäri maailman. Hong Kongissa puhutaan tietenkin omaa kieltä, kantonia. Hong Kongin naapurikaupunki reilun tunnin lautta- tai ajomatkan päässä manner-Kiinan puolella on Shenzhen. Siellä on myös Salcompin tehdas jonne Mikkokin menee aina pariksi päiväksi viikottain. Shenzhen on alunperin vähäväkinen kalastajakylä josta 1980-luvulla kehitettiin erityistalousalue Hong Kongin läheisyyden vuoksi. Nykyään Shenzhenissä asuu yli 10 miljoonaa ihmistä joista suunnilleen kaikki ovat tulleet muualta Kiinasta, siis mandariinia puhuvilta alueilta. Koska viimeisen 20 vuoden ajan liikkuminen Shenzhenin ja Hong Kongin välillä on vapautunut (vaikka viisumi kyllä tarvitaan), mandariinia puhuvia työntekijöitä virtaa rajan yli Hong Kongin länsimaiseen vapauteen ja vaurauteen.

Onhan kyse paljon muustakin. Hong Kong on virallisesti Kiinan hallinnassa noudattaen "yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatetta. Olen kyllä ymmärtänyt että se tarkoittaa paljolti Hong Kongin kiinalaistamista joka ei ole lainkaan yksinkertaista enkä siihen nyt puutukaan. Mutta se mitä itse näen ja kuulen, on yllättävän huono englannin kielen osaaminen. Tosin, ei Hong Kongissa koskaan ole laajasti puhuttu englantia. Englanti oli hallintokieli ja eliitin kieli. Pidgin-englantia ("pidgin" tulee "business"-sanan virheellisestä lausunnasta) kutsutaan nykyään Chinglish-englanniksi. Kiinansekaista englantia. Lisäksi hyvinkin englantia osaavan kiinalaisen puhetta voi olla vaikea ymmärtää koska englanti lausutaan niin eri tavalla kuin kanton tai mandariini. University of Hong Kongin akupunktio-opettajani on sekä kiinalaisen lääketieteen lääkäri että Saksassa opiskellut länsimaisen lääketieteen lääkäri, asunut 15 vuotta ulkomailla ja osaa englantia paremmin kuin minä. Viiden luentokerran jälkeen minun on edelleen todella vaikea ymmärtää hänen lausumistaan.

Sama oli Intiassa. Ällistyin kuinka huonosti siellä pärjäsi englannilla. Hyvin varakkaat toki lähettävät lapsensa Englantiin tai USA:aan opiskelemaan. Samoin tietysti Hong Kongissa jossa varakkuutta on myös keskiluokalla, toisin kuin Intiassa jossa keskiluokka on vasta muodostumassa. Intiassakin, kuten Hong Kongissa, englanti on yksi virallisista kielistä .

South China Morning Post-sanomalehteä lukiessa huomaan jonkinlaisen pikkuvelisyndrooman Hong Kongin ja Singaporen välillä. Singapore tuntuu menevän liian monissa asioissa Hong Kongin edelle ja se harmittaa kauheasti. Siellä puhutaan paremmin englantia, ekspatit viihtyvät paremmin, koulut ovat parempia. Hong Kongissa ollaan nyt huolissaan koulujen englannin opetuksesta, että sitä on liian vähän, liian teoreettista, ei kannusteta puhumaan eivätkä opettajat osaa itse lausua kunnolla englantia. Hong Kongissa huomaan yllättäen samantyyppistä alemmuudentunnetta kuin Suomessa jossa aina kaikkea vertaillaan Ruotsiin.

Useimmissa kaupoissa myyjät eivät puhu englantia. Sähkömiehet, putkimiehet, taksit eivät puhu englantia. Valitsin japanilaisen kampaamon niin tiedän varmasti että siellä puhutaan englantia. Talomme aulassa istuvat vartijat puhuvat englantia vain muutaman sanan. Ravintolabusiness Hong Kongissa on niin kansainvälistä että siellä kielitaidolla ei ole väliä, useat ravintolat ovat ulkomaalaisten perustamia ja vetämiä. Kiinalaisissa ravintoloissa osataan ravintolatermistö englanniksi vaikkei muuta osatakaan.

Jos pitäisi opiskella kiinan kieltä, en todellakaan tiedä pitäisikö opetella Hong Kongin ja maailman Chinatownien kieltä kantonia vai paljon yleisempää mandariinia jonka puhujiin Hong Kongissa suhtaudutaan edelleen nihkeästi.