Huono vitsi

Tiedän ihan hyvin ettei minun kannata olla hauska. Nimenomaan tiedän etten saisi ikinä yrittää olla vitsikäs. Ei iloa, ei kepeyttä, ei huumoria, ei ainakaan muiden ihmisten lähellä. Jos sen muistan, kaikki menee ihan hyvin.

Se oli nyt viimeinen päivä töissä, onneksi ja ihan sovitusti. En häipynyt kesken pois enkä luovuttanut. Tämä oli jo marraskuussa sovittu viimeiseksi työpäiväksi ja hyvä niin. Yhtään lisäpäivää en olisi kestänyt. Tämäkin päivä oli liikaa kun tuli se "vitsi" lohkaistuksi.

En nyt jaksa vauhkota niistä potilastietojärjestelmistä, kyllä me kaikki tiedetään että ne on roskaa eikä ne toimi eikä niitä kukaan osaa käyttää mutta moni saa niistä rahaa, palkkansa ja elantonsa. Totaalisessa surkeudessa on aina jotain hyvääkin. Ohjelmistotalo Tiedon palkkalistoilla on kilttejä veronmaksajia jotka maksavat myös minun palkkani. Vähän sellaista työllistämistyön makua siinä on, mutta kuka määrittelee mikä on turhaa työtä?

Toissailtapäivänä menin sovitusti Espooseen yksityiseen vanhustenhoitolaitokseen. Kävi ilmi ettei siellä voinut tehdä mitään keskiviikkona koska a) kaikki laboratoriokokeet jotka minun pitäisi tarkistaa oli otettu vasta pari tuntia aikaisemmin ja vastaukset on valmiit perjantaina ja b) minulla ei ollut PIN-koodia systeemiin jolla pääsen Citrix-etätyöskentelyjärjestelmään jolla saan yhteyden potilastietojärjestelmään jota Espoon kaupunki käyttää mutta jota yksityinen hoitolaitos ei käytä.
Tuo nyt oli ihan yksinkertainen seikka tässä, ihan normijuttu. Jokainen tajusi sen mikä pitikin - en voinut tehdä vanhusten kanssa mitään koska en päässyt hakkeroitumaan potilastietojärjestelmään.

No, olisin toki voinut jäädä leikkimään ja laulamaan, syöttämään ja pesemään vanhuksia, mutta koska olen kylmätunteinen lääkäri, lähdin kotiin. Mutta koska olen lempeäsydäminen ihminen, sovin hoitajien kanssa tulevani perjantaina uudestaan, heti kun pääsen Vantaan koillisimmasta korvesta toisesta vanhustenhoitolaitoksesta ja kaahaan omalla autollani Espoon läntisimpään kolkkaan tarkistamaan laboratoriotulokset. Mitäpä muutakaan yksinäinen keski-ikäinen nainen perjantai-iltapäivänä tekisi. Juuri oikea tapa juhlistaa viikonloppua ja viimeistä työpäivää on mennä uuteen työpaikkaan.

Vantaan koilliskulmilla oli tosi kiire. Vuokralääkärit ovat kalliita ja koska laitoksen on pakko pyöriä vuokralääkärin voimin, kunnan on paras supistaa tunnit minimiin. Eli klo 8-12 väliin on tungettu 8 tunnin työpäivä. Kello 13 yksinkertaisesti pakenin Vantaalta ja pääsin Espooseen. Lounas? Se on jotain sellaista minkä tärkeydestä voin pitää paatoksellisen puheen potilailleni. Ja parin kuukauden he tulevat vastaanotolleni 8 kiloa hoikempina, terveyttä uhkuen, kannustuksesta kiittäen ja lopetan heiltä verenpaine-, kolesteroli- ja sokeritautilääkkeet.

Taas Espooseen:
Espoon yksityisessä hoitolaitoksessa on "lääkärin läppäri", maaginen vehje jolla saa etäyhteyden espoolaiseen potilastietojärjestelmään. Vain lääkäri saa käyttää sitä koska vain lääkäreille on annettu etäkäyttöyhteydet yksityisessä hoitolaitoksessa. En ollenkaan ymmärrä miksi pitää sekoittaa keskenään kunnallinen ja yksityinen kun siinä välissä on monta sotkevaa tekijää. Niinkuin ostopalvelut, palvelusetelit ja kunnallinen lääkäri. Tai siis yksityiseltä firmalta kunnan palkkaama satunnainen vuokralääkäri. No, kun lääkäri on saanut yhteyden kunnalliseen potilasjärjestelmään, hän tarkistaa sieltä esimerkiksi laboratoriotulokset ja printtaa ne hoitajille. Ettei potilaiden hoito olisi totaalisen sekavaa,  kaikki täytyy kirjata. Lääkäri kirjoittaa havaintonsa, päätelmänsä, määräykset ja lääkelistat turvalliseen sähköiseen potilastietojärjestelmään ja printtaa kaiken hoitajille. Siinä kuluu melkein puntti paperia tunnissa. Rakastan näitä paperittomia työpisteitä!

Ai mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Olin päässyt kolmanneksi viimeiseen potilaaseen. Hoitaja pyysi anteeksipyydellen voinko printata edellisviikkoiset laboratoriovastaukset koska vakilääkäri oli unohtanut printata ne - "potilaan omainen on niin tarkka, oikeastaan hankala koska haluaa kaikki tulokset itselleen". Tottakai muistisairaan omainen saa tuollaiset tiedot, mitään ei salata. Ei se ole hankala pyyntö.

Kone tilttasi siihen. Lohkaisin "ehkä se omainen tosiaan on hankala kun konekin heittäytyi hankalaksi". Hoitaja alkoi laveasti kertoa millaisesta tapauksesta on kyse, painoin Ctrl+Alt+Del ja käynnistin koneen uudelleen. Ja selitin mojovan vitsini uudestaan. Se oli nimittäin se vitsi tuo äskeinen juttu, eikö ollutkin hauska!

Starttasin koneen viisi kertaa peräjälkeen, otin aina uuden Citrix-yhteyden hienolla PIN-koodillani ja potilastietojärjestelmä paukahti kuvaruudulle aina yhtä haalean elottomana. Soitin HelpDeskiin. Poika ehdotti että sulkisin potilastietojärjestelmän. Kysyin miten. Se sanoi että se rasti siellä oikeassa ylänurkassa. - Nämä etäyhteydet ja etäneuvojat ovat pahinta mitä on olemassa.

Poika vaikutti neuvottomalta. Niin minäkin. Sanoin että ehkä vedän stöpselin irti seinästä, yritän uudestaan ja jollei mikään toimi, lähden kotiin. Poika pompahti ilosta, kuulin sen selvästi puhelimeen "hei, tee se! Jollei se auta, siinä on joku suurempi juttu". Käsitin että potilasjärjestelmän sivu, jonka näin kuolleena ruudullani, leijui jotenkin kahden tietojärjestelmän välissä sen Citrixin lukitsemana.

Eihän se stöpselin vetäminen mitään auttanut. Kuollut kuin kivi. "Erittäin hankala omainen", sanoin hoitajille, "tappoi järjestelmän". Nauroimme kaikki. Luulen että se oli lopultakin aika hyvä vitsi.

Spurtteja, tottakai

En ole varma olinko suunnitellut paljastavani koko maailmalle antautuneeni Motivuksen tammikuun tarjoukseen ja personal trainerin ansaan. Mutta koska vahinko on tapahtunut, sille ei voi mitään. Kymmenen kuntosalikertaa ei kenties saa minua spurttailemaan 1300 metriä ylämäkeen Hong Kongissa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Alustavissa kuntotesteissä minun todettiin olevan lujaa tekoa vaikka muutamat löysät renkaat vatsan kohdalla voisivat muusta kieliä.

Kuntosalilla vietettyjen kymmenen tunnin lisäksi makaan iltaisin soffalla, katson putkeen "Bones"ia ja nostelen viiden paunan käsipainoja. Kello on nyt yksi yöllä, lopetin juuri viiden jakson putken Bonesia ja laitoin puntit pöydän alle. Mutta jos TV-Kaistalla olisi ollut vielä yksikin jakso katsottavana, hauikseni olisivat peloittavat. On TV-kaistan suppean tarjonnan vika että olen nähnyt jo kaikki Bonesit eikä kuntoni ole kohonnut suurempia suorituksia varten kuin kenties vähäiseen jolkotteluun Wilson Traililla.

Jos aikoo elää ja asua Hong Kongissa on oltava kunnossa. Siellä ei lötköt paksukaiset elä. Hong Kong on pelkkää ylä- ja alamäkeä, portaita ja polkuja ja lisäksi korkeita kukkuloita joita Suomessa kutsuttaisiin vuoriksi. Siinä Mikko on oikeassa ettei jonkun Wilson Trailin kulkeminen tee sankariksi. Se on perheiden normaali tapa viettää viikonloppua, minkä vuoksi en kadu Motivuksen juoneen haksahtamistani.

Mikko, haastan sinut Wilson trailin seuraaville etapeille.

Ai että vielä spurtteja

Pirkon personal trainer sanoi, että patikointi on ihan hyvää kuntoilua, mutta pitää ottaa välillä spurtteja, jotta kunto kohoaisi. Pirkko saa ottaa, minulle riittää ihan rauhalliseen tahtiin kävelykin. Patikoin eilen Wilson Trailin etapit 1 ja 2. Rauhallisellakin kävelyllä keskimääräinen syke oli 159 lyöntiä minuutissa ja maksimi vähän yli 200. Riittää minulle. Nousuja noilla kahdella etapilla oli yhteensä 1300 metriä ja laskuja 1400 metriä, eli keskimäärin pelkkää alamäkeä.

Haikkaus, patikointi(?) on todella suosittua ajanvietettä Hongkongissa. Jo kaupungissa saa hyvin hyötyliikuntaa kun se on rakennettu vuorenrinteeseen. Varsinaisesti patikointia harrastetaan kuitenkin luonnon- ja kansallispuistoissa, joita on 40% Hongkongin kokonaispinta-alasta. Hongkongin pinta-ala on 1100 km2 eli kaksi kolmannesta Ahvenanmaasta tai yli kolminkertainen Espooseen verrattuna. Niinpä tuo 40% antaakin harvinaisen hyvät ulkoilumahdollisuudet, 400 km2 vuoristoista kansallispuistoa. Ei toki samaa luokkaa kuin Urho Kekkosen kansallispuiston 2,550 km, mutta Helsingin Keskuspuiston 7 km2 kalpenee pahasti tämän rinnalla. Lisäksi tuo alue on hyödynnetty hyvin. Joka paikassa on hyväkuntoisia kävelyreittejä. Lukuisten pienempien reittien lisäksi Hongkongissa on neljä pitkää, 50 - 100 kilometrin, reittiä: Hong Kong Trail, Lantau Trail, Wilson Trail ja MacLehose Trail.

Eilen patikoin siis Wilson Trailin kaksi ensimmäistä etappia, joista ensimmäinen oli rankka. Siinä on alle 5 kilometrin matkalla 800 metriä nuosua ja 700 metriä laskua eli keskimääräinen kallistusprosentti on 32%. Olisin tuntenut itseni varsinaiseksi sankariksi, tekeväni suurenkin urotyön jos olisin ollut yksin. Mutta minut ohitti ja vastaan tuli lukuisia juoksijoita, lisäksi lapsiperheitä ja harmaahapsisia kumaraisia eläkeläisiä. Hongkongilaiset haikkaajat ovat kovakuntoisia. Ehkä niillä kaikilla on personal trainerit?






Wilson Trailin ykkönen  alkaa Hong Kongin saaren etelärannan Stanleystä

Lännessä näkyy Tai Tamin tekojärvi ja sen takana Tai Tamin lahti

Etappi päättyy Hong Kong Parkview'iin

Toinen etappi alkaa Parkview'stä. Taustalla näkyy Repulse Bay

Jardine's Lookoutin 433 metristä on hienot näkymät keskustaan

Wilson Trailin kakkosetappi päättyy pohjoisrannan Quarry Bay'hin



Suomessa töissä

Jäin joulun jälkeen kuukaudeksi Suomeen töihin, vuokralääkäriksi. On kai sitä yritettävä pysyä työelämässä mukana, säilyttää ammattitaito ja onhan oma, itse tienattu raha oikein mukava, itsekunnioitustakin kohottava juttu.

Vuokralääkäritoiminta on nyt vähän jäissä Sote-sotkujen ja kuntien säästötoimenpiteiden vuoksi. Helsingin kaupunki on irtisanoutunut vuokralääkäreiden käytöstä, mutta hädän hetkellä on sinnekin sellainen otettava. Siksi olin kaksi päivää Kontulassa. Olen muuten ollut Vantaalla useassa paikassa, Espoossa kolmessa yksityisessä kaupungin ostopalvelupaikassa. Vantaalla olen enimmäkseen kaupungin vanhuspalvelussa, Kontula oli samoin kaupungin, lisäksi olen kiertänyt Folkhälsanin paikkoja eri kaupungeissa. Aiemmin olen ollut Kustaankartanossa ja lisäksi olen nähnyt eri terveyskeskusten vuodeosastoja. Viime kesänä olin hetken Helsingin kotihoidon lääkärinä.

Minulla on siis aika kattava, joskin sirpaleinen näkemys vanhusten hoidon nykytilasta. Näkemystä haittaa paljon se että käynnit eri paikoissa ovat tavattoman kiireisiä. En todellakaan ehdi kierrellä, katsella, haistella ja imeä itseeni ilmapiiriä. Hädin tuskin ehdin jutella muutaman asukkaan kanssa jota käyn tutkimassa, muuten lääkärin kierrot tarkoittavat hoitajan kanssa keskustelua toimistossa. Hoitaja kuvaa ongelman, pohditaan ratkaisua, minä teen päätöksen. Jos tunnen oloni epävarmaksi millaisesta asukkaasta tai ongelmasta on kyse, menen itse katsomaan, mutta silloinkin käynti on lyhyt vilkaisu. Mutta muistisairaallakin vanhuksella on hämmästyttävä kyky skarpata kun kuulevat maagisen sanan "lääkäri". Silti minusta on asiallista esittäytyä omalla nimelläni ja tittelillä, on potilaan oikeus tietää kenen kanssa puhuu vaikkei sitä muistaisi enää 10 sekunnin kuluttua.

Jo tästä kävi varmaan ilmi että ei tämä systeemi ihan ongelmaton ole ja jotain voisi tehdä paremmin. Silti minulle suurin ongelma on eri tietojärjestelmät ja se on tietenkin aivan järjetön ongelma, koska sellaista ei pitäisi olla olemassa. Tiedonkulunhan täytyy olla sujuvaa kun on kyse sairauksista ja hoidoista. Jos joku tiedonkulussa mättää, tieto ei löydy tai sitä ei saa, se on aina suuri potilasturvallisuusriski.

Olen käyttänyt Pegasosta ja Efficaa joihin molempiin tehdään koko ajan uudistuksia joihin en ole perehtynyt koska käytän niitä hyvin satunnaisesti. Vantaalla on käytössä graafinen Finstar, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Vanhusten palvelukeskukset ovat edelleen sosiaalipuolen heiniä, kun taas terveyskeskukset, sairaanhoito ja kaupunginsairaalat terveysviraston. Koska virastot olivat aiemmin erillisiä yksiköitä, ne ovat Helsingissä valinneet eri potilastietojärjestelmät jotka eivät keskustele keskenään. Kaupunginsairaalat käyttävät samaa tietojärjestelmää kuin terveyskeskukset mutta HYKSillä on oma järjestelmänsä. Yksityisillä lääkäriasemilla on omat systeemit joista en tiedä mitään. Yksityispotilaiden tietoihin en pääse edes sillä aputietojärjestelmällä jonka kautta pääsen erillisten tunnusten ja potilaan luvalla katsomaan sairaskertomustietoja sekä kaupunginsairaalasta, terveyskeskuksesta ja HYKSistä vaikka potilaani onkin sosiaalipuolella pitkäaikaispotilaana vanhustenkeskuksessa. Sama tietenkin toisin päin: kun potilaani menee HYKSiin, sielläkin joudutaan seilaamaan kahden tietojärjestelmän välillä jotta saadaan tolkku potilaan tilasta. Onneksi nyt on tehty päätös että hyvin muistisairaalta tai muuten sellaiselta jonka ymmärrys ei enää riitä ymmärtämään mistä on kyse, ei tarvitse pyytää lupaa potilastietoihin pääsemisestä.

Kaiken tämän jälkeen luulen ettei lukijanikaan ymmärrys riitä ymmärtämään mistä kirjoitin. Mutta perimmäinen idea varmaan tuli selväksi, se että tieto ei kulje ja potilastietojärjestelmät eivät toimi.

No, kun menen taas uuteen paikkaan, kirjaudun järjestelmään sisään jos olen saanut tunnukset. Jos en ole saanut tunnuksia tai tunnusten antajat ovat koulutuksessa tai lomalla, aloitan puhelinrumban  HelpDesk-henkilöiden kanssa. Siihen saattaa mennä kaksi tuntia aikaa. Se on aika paljon jos tarkoitus oli olla kyseisessä paikassa neljä tuntia. Lääkäri käy paikoissa vaihdellen 1-4 kertaa kuukaudessa joten asioita on kertynyt varsin paljon. Ja kun jokainen potilas on minulle uusi, tietojärjestelmä uusi, hoitajat uusia, voi vain kuvitella ettei kaikki suju kuin tanssi. Se voisi ehkä olla tanssia jos kyse olisi terveistä iloisista ihmisistä joille voisi vain huikata hyvät päivät, mutta ikävä kyllä hyvin vanha ihmiset harvoin ovat terveitä ja reippaita.

Huomaan nyt että tästä tulisi romaani. Paras lopettaa. Tämä oli vain alkulause. Vanhustyö on palkitsevaa ja tärkeätä ja pidän siitä todella paljon. Alalla on tehty paljon hyvää ja tehdään koko ajan. Kun valmistuin vuonna -85, hoidin vanhuksia jotka makasivat elävinä kuolleina sängyssä luurankomaisina puhumattomina muumioina. Nyt sellaista ei enää näe. On keksitty kuntoutus ja liikkuminen. Mutta voi... siitäkin voisin kertoa vaikka mitä anekdoottia, surkuhupaisaa tarinaa ja myös lukuisia uskomattomia onnistumisia. Tärkeintä on että hyvä työ jatkuu, vanhustyöntekijöiden ammatin arvostus nousee ja myös palkkaus saadaan kohdalleen. Siten vanhusten työhön hakeutuu ne jotka oikeasti työtä arvostavat ja haluavat sitä tehdä.