Kirjoitusongelmia

Kun muutimme Hong Kongiin, mietin mitä voisin tehdä täällä. Kirjoittaminen on minusta aina ollut kivaa. Olen ollut jopa Orivedellä oppimassa tieteellisen tekstin popularisointia ja oman elämän tarinan kirjoittamista. Orivedellä oli tarjolla kiinnostavalta kuulostava Uuden journalistiikan verkkokurssi jonne oitis ilmoittauduin. Jonkin ajan kuluttua Orivedeltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin ettei Uuden journalistiikan verkkokurssille ollut muita ilmoittautuneita mutta Proosan kirjoittamisen verkkokurssille mahtuisi vielä yksi. Minut on hyvin helppo ylipuhua mihin vain joten vastasin samantien myöntävästi, mikä oli tietenkin tyhmää. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani minkäänlaista proosaa.

Vaikka kurssi on tehty sikäli helpoksi ettei ole pakko kirjoittaa romaania eikä saada aikaiseksi edes yhtä lyhyttä novellia, on kuitenkin kirjoitettava kerran kuukaudessa annetun aiheen mukainen harjoitustyö. Vähän kuin kouluaine. Varmaan puolet kurssilaisista kirjoittaa suurempaa kokonaisuutta ja tuovat muiden arvioitavaksi kirjansa yhden luvun kerrallaan tai upeita yksittäisiä novelleja. Valtavan hyviä tarinoita. Suomalaiset ovat kirjoittajakansaa.

Olen heikkoluonteinen ja suostun mihin vain minut yllytetään, mutta tämä kuukausittainen kirjoitustyö on jotenkin ylitsepääsemätön ponnistus koska kukaan ei oikeasti ole minua siihen ylipuhumassa. Minun pitää itse suoriutua siitä. Hyvin vaikeata.

Koulussa ainekirjoitus oli lempiaineitani ja olin hyvä kirjoittaja. Ystäväni Tarja, joka oli kaikissa muissa aineissa minua parempi, tuskailee vieläkin sitä ettei Tyttönorssissa kukaan muu kuin minä ollut saanut kymppiä ainekirjoituksessa. Koska Tarja todella oli jopa urheilussa minua parempi, en ole viitsinyt kertoa että Ullan yläluokilla oleva sisko kirjoitti uskomattoman hienoja uskonnollis-filosofisia analyyseja joita opettajakaan ei voinut ymmärtää ja varmaan siksi Ullan siskolla oli ainekirjoituksessa aina kymppi.

Kun olimme kirjoittaneet ylioppilaiksi, minä en päässyt Polille maanmittariksi eikä Ulla lääkikseen. Hätäpäissämme olimme laittaneet hakupapereita minne sattui ja kävimme pääsykokeissa jonka tuloksena syksyllä minulla oli erikoinen aineyhdistelmä suomen kieli - kansatiede - matematiikka ja kirkosta eronnut Ulla oli teologisessa tiedekunnassa. Päätimme ottaa ilon irti yliopistoelämästä ja liityimme Eteläsuomalaiseen Osakuntaan. Syksyn ensimmäisessä kokouksessa kerroimme olevamme taitavia kirjoittajia ja kiinnostuneita osakunnan lehden toimittamisesta. Tuohon aikaan oli muotia bailata ja dokata eikä osakunnat itse asiassa kiinnostaneet juuri ketään. Ehdotimme että lehden tulisi olla vähemmän intellektuelli ja enemmän hauska jotta se vetoaisi laajoihin opiskelijajoukkoihin jolloin osakunnan rivit olisivat jälleen täydet. Lupasimme kirjoittaa vetävän pakinan ensimmäisen vuoden opiskelijan näkökulmasta.

No, kun deadline alkoi lähestyä, iski sama kirjoitusjumi kuin nytkin. Paniikki eikä mitään tekstiä. Ostimme punkkua ja pullon Koskenkorvaa, menimme Ullan Sturenkadun yksiöön ja aloimme dokata. Koskis oli varmasti väärä valinta. Olisi pitänyt juoda helmeilevää Elyseetä. Tulimme synkkämielisiksi, pohdimme maailman mielettömyyttä, kansojen keskinäisen solidaarisuuden puutetta, nuorison aatteettomuutta, opiskelun turhuutta. Ulla itki boheemia pitkätukkarunoilijaansa jonka kanssa seurustelu ei koskaan ehtinyt alkaa, minä kaukorakkaus-kommunisti-arkkitehtiani.

Juuri ennen kuin kaikki pimeni, saimme pakinan valmiiksi. Siitä tuli tavattoman surullinen ja todella huono ja olen onneksi unohtanut melkein koko jutun. Muistan vain että se kertoi maalta tulleesta Huugo-nimisestä hontelosta pojasta mikä oli ehdottoman väärä valinta koska ESO on pääkaupunkiseudulta tulleiden osakunta. Ikävä kyllä muistan edelleen ne välttelevät katseet ja suppeat kommentit kun palautimme pakinamme. Muistan senkin että pakinanpalautuskokouksessa oli Matti Klinge joka rusetti kaulassa puhui huolitellun taidokkain sanakääntein, upeita sivistyssanoja ripotellen osakunnan merkityksestä ja tavoitteista ja kertoi kuinka ilahtunut oli kun oli uusia aktiivijäseniä jotka pitävät kirjoittamisesta.

Sen jälkeen lopetimme Ullan kanssa osakunta-aktivismimme. Seuraavana syksynä lopetimme myös synkkämielisen humanistiuramme. Ullasta tuli psykologi ja minusta lääkäri.

Minulla pitäisi huomenna olla kuukauden Proosan kirjoittamisen verkkokurssin viides harjoitustyö valmiina.

Kiinalainen uusi vuosi

Sitä huomaa olevansa erityisen ulkomaalainen ja ulkopuolinen perinteisten juhlien aikana. On Kiinalainen uusi vuosi, kiinalaisten suurin juhla. Ehkä kuten joulu Suomessa. Monella on jopa viikon loma, se vuoden ainoa riittävän pitkä siihen että lähdetään kotikaupunkiin tai -kylään sukulaisten luokse. Niinhän Suomessakin tehdään.

Itse juhla ja sen vanhat traditiot muuttuvat koko ajan, kuten Kiinakin. Kuten kaikkialla, ruoka on täälläkin pääasia, mutta ei enää sen vuoksi että nyt syödään kerrankin kunnolla. Ruokaa on saatavilla ympäri vuoden, nyt nautitaan enemmän perheen seurasta ja syödään sitä mikä on hyvää.

Koska Hong Kongiin ei tulla töihin pääasiallisesti maaseudun kylistä kuten moniin muihin kiinalaisiin kaupunkeihin, paikallisten ei ole pakko matkustaa pois vaikka monet niin tekevätkin, lähtevät lomalle. Kiinalaiset ravintolat olivat täynnä sukuja syömässä herkkuja suurissa pöydissä. Jonkin verran näkyi perinteisiä silkkikirjailtuja vaatteita, etenkin pikkulapsilla. Vanhemmilla naisilla saattoi olla silkkinen kirjava jakku, joillain nuorilla miehillä näin mustan samettisen pystykauluksisen takin, sellaisen jossa on silkkilangasta punottu napitus. Mutta ei mitään eksoottista kiinalaisuutta. Hong Kongissa pukeudutaan aina konservatiivisesti, länsimaalaisesti ja arkenakin varsin hyvin. Ainakin niin että helle- ja safariasuihin pukeutuneet turistit erottuvat massasta hyvin.

Pienemmät kiinalaiset ravintolat olivat kiinni, samoin pienet kaupat. Suuriin ravintoloihin oli oltava varaus joten eilinen kiinalainen ruokamme oli mitäänsanomatonta mättöä jollaista saa vaikka suomalaisessa ostarissa. Muutama päivä sitten söimme kotimme lähellä olevassa kuuluisassa Michelin-chefin 22Ships:ssa espanjalaista tapas-ruokaa. 30-paikkainen ravintola itse ei ole ansainnut tähtiä, mutta on kodikkuudessaan loistava ja hyvin suosittu. Sinne ei oteta varauksia ja sinne on aina jono. Sattumalta pääsimme heti sisään, saimme parhaat paikat baaritiskiltä ja näimme ruokaillessamme miten herkullisia tapas-annoksia tehtiin. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä illallispaikkavalintaamme. Sinne mennään toistekin, kahden korttelin päähän!

Toissapäivänä menimme illalla Kowlooniin katsomaan Uuden vuoden paraatia. En ymmärrä paraateja. En näe niissä mitään hauskaa. Tämän paraatin historia on vain 20 vuotta, se on Cathay Pacific Airlinesin alkuunpanema ja lentoyhtiö on edelleen pääsponsori. Kansainvälinen juttu, oli ryhmiä Koreasta, Vietnamista, Australiasta, USAsta ja vaikka mistä. Paljon glitteriä, temppuja, liikkuvia rakennelmia, vähäpukeisia tyttöjä ja erilaista kelluvaa ja leijuvaa otusta. Ei kiinnosta. Olimme pari tuntia paikalla, ensin odotimme paraatin alkua kymmenientuhansien muiden kanssa ja melkein heti kun paraati alkoi, lähdimme pois. En sanoisi että paraati huipensi Uuden Vuotemme.

Eilen oli ilotulitukset Victoria Harbourissa mutta olimme kotona. Asumme niin lähellä rantaa että olisimme periaatteessa nähneet ne kotoakin, mutta edessä oleva toimistotalo peitti parhaat räiskeet. Ne talon sivuilta vilahtavat rippeet riitti minulle. Olen nähnyt ilotulituksia aiemminkin.

Paikalliset juhlat ovat ulkomaalaiselle aina ongelmallisia. USAssa lähdimme usein pienelle matkalle Kiitospäivänä, samoin Brasiliassa karnevaalien aikaan. Ei ulkomaalainen Suomessakaan jouluna tai juhannuksena ihmeempiä kokemuksia löydä ellei satu saamaan kutsua paikallisen juhliin. Eikä juhla silloinkaan luultavasti avaudu. Se voi olla mielenkiintoinen mutta silti tylsä. Minun perheeni joulu oli hyvin erilainen kuin Mikon perheen ja jopa näiden yhdistäminen on ollut ongelmallista vaikka olemme molemmat Helsingistä ja samaa ylempää keskiluokkaa.
Ulkomaalaisena erilaisuus vain korostuu ja siksi pidempien juhlapyhien aikaan on luultavasti paras lähteä suosiolla pois. Nyt olimme vasta saapuneet Hong Kongiin emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä muualle vaikka on neljän päivän vapaat.

Olemme tarponeet aamupäivisin Hong Kongin mahtavilla haikkausreiteillä ja nauttineet siitä valtavasti. Hong Kong on vaeltajalle paratiisi. Iltapäivisin Mikko on tehnyt töitä ja minä olen lukenut. Illat ja yöt olemme katsoneet televisiosta Bones-tv-sarjaa Netflixin kautta. Tällaisia me olemme. Aika tylsiä.

Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.