Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.