Taas Manaus

Luulin että kirjoittaisin enemmän. Luulin että tarinoitani olisi jo satoja. Luulin väärin.

Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.

Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.

Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.

Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!

Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.

Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.

Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.

Satu

Maa jota ei ole

“En lähde Vapaudenmaahan, haluan siihen maahan jota ei ole” sisarenpoika totesi hiljaiseen tapaansa. Pieniin ihmisiin tai etenkään siihen mitä he sanovat, ei perheessä ollut tapana kiinnittää kummempaa huomiota. Kun sitten Vapaudenmaan lentokentällä immigraatiovirkailija kävi viisumeita läpi, huomattiin että sisarenpoika ei ollutkaan mukana.

Vaikka poika oli pieni, hänellä oli maailmankulkijan luonto, jonka vuoksi hän saattoi kuljeskella sinne tänne, siellä täällä ilman että kukaan huolestui. Jokaisessa perheessä on aina yksi erikoinen jäsen. Kun muu perhe muutti Vapaudenmaahan, sisarenpoika oli mennyt katsomaan maata jota ei ole.

Maa oli aiemmin ollut olemassa. Itse asiassa osa siitä oli ollut kotimaata. Sisarenpojan isoisä oli ollut mukana suuressa sodassa, jonka seurauksena nyt yhtäkkisesti kadonnut maa oli aikanaan tullut valtavaksi valtakunnaksi.

Sodankäynyt isoisä ja vaeltava lapsenlapsi olivat usein tarinoineet tuosta maasta.

”Siellä asuu tavallisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät halua sotia. He ovat kuten mekin: he haluavat syödä ja juoda, levätä ja tehdä työtä, leikkiä ja laulaa. He kaipaavat rakkautta, terveyttä ja onnea, toivovat vapautta lapsilleen, ihan kuten mekin.”

”Isoisä, miksi sitten olit sodassa?”

Isoisä huokasi ”Se oli vaikeata aikaa. Oli muutama paha ihminen. Oli taidemaalari jonka tauluja ei kukaan halunnut. Sen vuoksi hän halusi ryhtyä kuninkaaksi, jotta voisi määrätä ihmiset ostamaan hänen taulujaan. Typerä toive, aiheutti tuhansien viattomien ihmisten kuoleman. Oli itsekäs sotapäällikkö joka luuli tulevansa rakastetuksi kuin auringonvalo, jos vain tappaa tarpeeksi ihmisiä.  Alamaisille kerrottiin väärien kuninkaiden aiheuttamista nälänhädistä, sorroista ja vihasta - ei koskaan mitään hyvää tai kaunista ja siksi he sokaistuivat totuudelle.

Mutta oli neuvokkaita ja vahvoja sotilaita, jotka taistelivat niin että sota loppui. Hullu taidemaalari söi myrkkyä ja kuoli eikä synkkä isä koskaan valaistunut auringoksi vaan kuihtui omaan pimeyteensä. Mutta suuri valtakunta eli yksinäisenä eristäytynyttä elämää, ihmiset kulkivat harmaissa vaatteissa, näkivät mustavalkoisia unia ja söivät kaalia, koska muuta ei ollut. He olivat väsyneitä ja surullisia eivätkä jaksaneet muuta kuin pysyä hengissä. Lopulta valtaan nousi lempeä mies, jolla oli otsassa pedon merkki, sellainen joka on vain oikeamielisillä valtiailla. Hän avasi valtakunnan portit ja asukkaat riensivät kukin omiin maihinsa ja sillä tavalla valtava valtakunta kutistui kutistumistaan kunnes se kokonaan katosi.”

”Mutta se maa? Kutistuiko se kolikon kokoiseksi ja putosi kuoppaan? Isoisä, mitä tapahtui ihmisille jotka eivät lähteneet minnekään!”

”En tiedä, tyttärenpoikani, en tosiaan tiedä. Raja on rautainen ja ankara eikä sitä voi ylittää. Mutta jos raja olisi avoin, ei ehkä tulisi enää sotia koska ihmiset olisivat ystäviä. Jos ihmiset rakastavat toisiaan, he eivät sodi keskenään vaikka ovat syntyneet eri maassa. ”

Sillä aikaa kun muu perhe matkasi Vapaudenmaahan, sisarenpoika teki kuten isoisäkin kerran nuorena. Astui purteen joka kuljetti hänet meren yli, kauas kahden vihaa pitävän maan rajaksi kaivetulle kanavalle. Kanavan keskellä tuuli taukosi, pursi pysähtyi. Hän katsoi kotimaan puolelle, jossa pellot lainehtivat viljaa, talot olivat kirkkaiksi maalattuja ja hymyilevät asukkaat vilkuttivat hänelle. Hän katsoi kadonneen maan puolelle, jossa ei liikkunut hirvi eikä susi, ei ollut viljaa eikä kenenkään kotia, oli vain tiuhaa, synkkää kuusimetsää, niin tiuhaa ettei sen läpi valo siintänyt eikä edes jänis päässyt luikkimaan maahan jota ei ole.

Se oli totta. Maa oli kadonnut.

Sitten sisarenpoika muutti perheensä luokse Vapaudenmaahan, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, kadut kultareunaisia ja talot huolella hoidettuja. Poika kasvoi, mutta aika ajoin mietti kadonnutta maata. Minne se katosi, missä ovat ihmiset? Kun hän siellä kaukaisessa Vapaudenmaassa puhui salaperäisestä naapurimaasta synkän metsän takana, asukkaiden kasvoille tuli pelko, nauru katosi ja he vaimeasti kuiskasivat että maa, josta isoisä oli tarinoinut, oli edelleen olemassa mutta se oli kirottu ja täynnä pahoja ihmisiä, joista ei saa edes ääneen puhua.

”Eihän isoisä voinut olla väärässä?”, pohti poika. Isoisä oli sentään nähnyt kadonneen maan ja tavannut sen asukkaita. Vaikka maat olivat olleet sodassa, ihmiset eivät.

Koska poika oli vaeltaja, hän astui jälleen purteensa, purjehti yli Atlantin aina Pohjanmerelle, sieltä aina Merenloppuun saakka, päätyen samalle rajakanavalle, jossa oli lapsena käynyt. Mikä on mustan metsän salaisuus? Mitä siellä on takana?

Viisitoista päivää ja viisitoista yötä hän puski pienellä Bobcatillaan naavaisia näreitä nurin ja ihme tapahtui – metsään tuli aukko ja aukosta hohti valo. ”Tämä kauhea metsä on vain kylmä tyhjyys maiden välissä” ajatteli poika ja asteli kirkkauteen. Ja mitä hän näkikään – viljavia peltoja, kukkivia niittyjä, nauravia ihmisiä, leikkiviä lapsia ja hoidettuja taloja! Ihan samanlaista kuin kotimaassa ja samanlaisia kuin kaukana Vapaudenmaassa. Ihmiset puhuivat outoa kieltä, mutta olivat ystävällisiä, vieraanvaraisia, iloisia ja tavallisia – aivan kuten isoisä oli kertonut.

Pojan luokse tuli tummatukkainen tyttö jonka siniset silmät nauroivat. Tytöllä oli suuri kori aprikooseja joista hän valitsi kauneimman ja antoi sen pojalle. Sisarenpoika otti hedelmän, haukkasi palan, nauroi ja sanoi ettei ole koskaan syönyt mitään niin makeata. Ja kuinka ollakaan, he puhuivat samaa vierasta kieltä. Tyttö oli asunut monta vuotta Vapaudenmaassa, jossa hänelle oli kerrottu että näin hänet on pelastettu kirotusta valtakunnasta, että Vapaudenmaassa kaikista tulee hyviä. 

”Kummallista”, ajatteli poika, ”Kirottu valtakunta on paha ja sen asukkaat riivattuja, mutta kun he muuttavat muualle, heistä tulee tavallisia? Kotimaani naapurissa on maailman kaunein tyttö, mutta vasta kun olemme molemmat asuneet ventovieraassa Vapaudenmaassa ja puhumme sen kieltä, voimme ymmärtää ja rakastaa toisiamme? Tarvitseeko aina mennä kauas jotta näkee lähelle? Tämänkö vuoksi isoisä oli suuressa sodassa - että hänen lapsenlapsensa saisivat kulkea rajan yli ja olla kotonaan kaikkialla maailmassa?”

Poika ja tyttö menivät naimisiin ja saivat lapsen, joka rakasti yhtä paljon isänsä maata kuin äitinsä kutistunutta valtakuntaa. Lapsi ei tiennyt mitään rajasta eikä koskaan nähnyt synkmetsää. Ja yhdessä he jatkoivat vaeltamista, yli rajojen, maitten, merten ja kanavien sillä rajoja ei enää ollut.