Luulin että kirjoittaisin enemmän. Luulin että tarinoitani olisi jo satoja. Luulin väärin.
Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.
Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.
Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.
Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.
Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!
Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.
Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.
Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.
Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.
Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.
Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.
Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.
Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!
Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.
Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.
Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.
Hah, ymmärrän tuon vapaudentunteen tarpeen, mutta en tule koskaan ymmärtämään tuota sademetsän vihaa. Voiko sitä tosiaan jo olla yli 7 vuotta kun muutitte pois manauksesta?
ReplyDelete