Satu

Maa jota ei ole

“En lähde Vapaudenmaahan, haluan siihen maahan jota ei ole” sisarenpoika totesi hiljaiseen tapaansa. Pieniin ihmisiin tai etenkään siihen mitä he sanovat, ei perheessä ollut tapana kiinnittää kummempaa huomiota. Kun sitten Vapaudenmaan lentokentällä immigraatiovirkailija kävi viisumeita läpi, huomattiin että sisarenpoika ei ollutkaan mukana.

Vaikka poika oli pieni, hänellä oli maailmankulkijan luonto, jonka vuoksi hän saattoi kuljeskella sinne tänne, siellä täällä ilman että kukaan huolestui. Jokaisessa perheessä on aina yksi erikoinen jäsen. Kun muu perhe muutti Vapaudenmaahan, sisarenpoika oli mennyt katsomaan maata jota ei ole.

Maa oli aiemmin ollut olemassa. Itse asiassa osa siitä oli ollut kotimaata. Sisarenpojan isoisä oli ollut mukana suuressa sodassa, jonka seurauksena nyt yhtäkkisesti kadonnut maa oli aikanaan tullut valtavaksi valtakunnaksi.

Sodankäynyt isoisä ja vaeltava lapsenlapsi olivat usein tarinoineet tuosta maasta.

”Siellä asuu tavallisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät halua sotia. He ovat kuten mekin: he haluavat syödä ja juoda, levätä ja tehdä työtä, leikkiä ja laulaa. He kaipaavat rakkautta, terveyttä ja onnea, toivovat vapautta lapsilleen, ihan kuten mekin.”

”Isoisä, miksi sitten olit sodassa?”

Isoisä huokasi ”Se oli vaikeata aikaa. Oli muutama paha ihminen. Oli taidemaalari jonka tauluja ei kukaan halunnut. Sen vuoksi hän halusi ryhtyä kuninkaaksi, jotta voisi määrätä ihmiset ostamaan hänen taulujaan. Typerä toive, aiheutti tuhansien viattomien ihmisten kuoleman. Oli itsekäs sotapäällikkö joka luuli tulevansa rakastetuksi kuin auringonvalo, jos vain tappaa tarpeeksi ihmisiä.  Alamaisille kerrottiin väärien kuninkaiden aiheuttamista nälänhädistä, sorroista ja vihasta - ei koskaan mitään hyvää tai kaunista ja siksi he sokaistuivat totuudelle.

Mutta oli neuvokkaita ja vahvoja sotilaita, jotka taistelivat niin että sota loppui. Hullu taidemaalari söi myrkkyä ja kuoli eikä synkkä isä koskaan valaistunut auringoksi vaan kuihtui omaan pimeyteensä. Mutta suuri valtakunta eli yksinäisenä eristäytynyttä elämää, ihmiset kulkivat harmaissa vaatteissa, näkivät mustavalkoisia unia ja söivät kaalia, koska muuta ei ollut. He olivat väsyneitä ja surullisia eivätkä jaksaneet muuta kuin pysyä hengissä. Lopulta valtaan nousi lempeä mies, jolla oli otsassa pedon merkki, sellainen joka on vain oikeamielisillä valtiailla. Hän avasi valtakunnan portit ja asukkaat riensivät kukin omiin maihinsa ja sillä tavalla valtava valtakunta kutistui kutistumistaan kunnes se kokonaan katosi.”

”Mutta se maa? Kutistuiko se kolikon kokoiseksi ja putosi kuoppaan? Isoisä, mitä tapahtui ihmisille jotka eivät lähteneet minnekään!”

”En tiedä, tyttärenpoikani, en tosiaan tiedä. Raja on rautainen ja ankara eikä sitä voi ylittää. Mutta jos raja olisi avoin, ei ehkä tulisi enää sotia koska ihmiset olisivat ystäviä. Jos ihmiset rakastavat toisiaan, he eivät sodi keskenään vaikka ovat syntyneet eri maassa. ”

Sillä aikaa kun muu perhe matkasi Vapaudenmaahan, sisarenpoika teki kuten isoisäkin kerran nuorena. Astui purteen joka kuljetti hänet meren yli, kauas kahden vihaa pitävän maan rajaksi kaivetulle kanavalle. Kanavan keskellä tuuli taukosi, pursi pysähtyi. Hän katsoi kotimaan puolelle, jossa pellot lainehtivat viljaa, talot olivat kirkkaiksi maalattuja ja hymyilevät asukkaat vilkuttivat hänelle. Hän katsoi kadonneen maan puolelle, jossa ei liikkunut hirvi eikä susi, ei ollut viljaa eikä kenenkään kotia, oli vain tiuhaa, synkkää kuusimetsää, niin tiuhaa ettei sen läpi valo siintänyt eikä edes jänis päässyt luikkimaan maahan jota ei ole.

Se oli totta. Maa oli kadonnut.

Sitten sisarenpoika muutti perheensä luokse Vapaudenmaahan, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, kadut kultareunaisia ja talot huolella hoidettuja. Poika kasvoi, mutta aika ajoin mietti kadonnutta maata. Minne se katosi, missä ovat ihmiset? Kun hän siellä kaukaisessa Vapaudenmaassa puhui salaperäisestä naapurimaasta synkän metsän takana, asukkaiden kasvoille tuli pelko, nauru katosi ja he vaimeasti kuiskasivat että maa, josta isoisä oli tarinoinut, oli edelleen olemassa mutta se oli kirottu ja täynnä pahoja ihmisiä, joista ei saa edes ääneen puhua.

”Eihän isoisä voinut olla väärässä?”, pohti poika. Isoisä oli sentään nähnyt kadonneen maan ja tavannut sen asukkaita. Vaikka maat olivat olleet sodassa, ihmiset eivät.

Koska poika oli vaeltaja, hän astui jälleen purteensa, purjehti yli Atlantin aina Pohjanmerelle, sieltä aina Merenloppuun saakka, päätyen samalle rajakanavalle, jossa oli lapsena käynyt. Mikä on mustan metsän salaisuus? Mitä siellä on takana?

Viisitoista päivää ja viisitoista yötä hän puski pienellä Bobcatillaan naavaisia näreitä nurin ja ihme tapahtui – metsään tuli aukko ja aukosta hohti valo. ”Tämä kauhea metsä on vain kylmä tyhjyys maiden välissä” ajatteli poika ja asteli kirkkauteen. Ja mitä hän näkikään – viljavia peltoja, kukkivia niittyjä, nauravia ihmisiä, leikkiviä lapsia ja hoidettuja taloja! Ihan samanlaista kuin kotimaassa ja samanlaisia kuin kaukana Vapaudenmaassa. Ihmiset puhuivat outoa kieltä, mutta olivat ystävällisiä, vieraanvaraisia, iloisia ja tavallisia – aivan kuten isoisä oli kertonut.

Pojan luokse tuli tummatukkainen tyttö jonka siniset silmät nauroivat. Tytöllä oli suuri kori aprikooseja joista hän valitsi kauneimman ja antoi sen pojalle. Sisarenpoika otti hedelmän, haukkasi palan, nauroi ja sanoi ettei ole koskaan syönyt mitään niin makeata. Ja kuinka ollakaan, he puhuivat samaa vierasta kieltä. Tyttö oli asunut monta vuotta Vapaudenmaassa, jossa hänelle oli kerrottu että näin hänet on pelastettu kirotusta valtakunnasta, että Vapaudenmaassa kaikista tulee hyviä. 

”Kummallista”, ajatteli poika, ”Kirottu valtakunta on paha ja sen asukkaat riivattuja, mutta kun he muuttavat muualle, heistä tulee tavallisia? Kotimaani naapurissa on maailman kaunein tyttö, mutta vasta kun olemme molemmat asuneet ventovieraassa Vapaudenmaassa ja puhumme sen kieltä, voimme ymmärtää ja rakastaa toisiamme? Tarvitseeko aina mennä kauas jotta näkee lähelle? Tämänkö vuoksi isoisä oli suuressa sodassa - että hänen lapsenlapsensa saisivat kulkea rajan yli ja olla kotonaan kaikkialla maailmassa?”

Poika ja tyttö menivät naimisiin ja saivat lapsen, joka rakasti yhtä paljon isänsä maata kuin äitinsä kutistunutta valtakuntaa. Lapsi ei tiennyt mitään rajasta eikä koskaan nähnyt synkmetsää. Ja yhdessä he jatkoivat vaeltamista, yli rajojen, maitten, merten ja kanavien sillä rajoja ei enää ollut.