Kylmässä kärvistelyä

Totuuden nimessä on myönnettävä että Hong Kongissa on todella kylmä vain sisällä. Kuulin jokin aika sitten, että  täällä sisälämpötila pitäisi säätää 25C asteeseen. Todellakin, Hong Kongin ympäristöministeriön sivuilta löytyi tuo suositus! Kolmannes Hong Kongissa kulutetusta sähköstä tärvääntyy nykyään ilmastointiin. Toimistot ja kauppakeskukset, ravintolat ja kahvilat, myös metrot ja bussit puhaltavat hyytävän kylmää 16-asteista ilmaa kesävaatteisiin sonnustaneiden ihmisten niskaan. 

Ihan sama juttu oli kyllä Brasiliassa ja Intiassa. Valitin aina kylmyydestä ja minulle naurettiin. "Tulet lumen ja jään keskeltä Suomesta ja valitat kylmää!!" Sanoin että meillä pidetään käsineet kädessä ja talvitakki päällä kun ilma menee alle 15C ja sisällä meillä on lämmitys, mutta ei sitä uskottu. Ilmastointi oli aina 16C asteessa, koska sen kylmemmäksi sitä ei saanut säädettyä. Paikalliset ovat tottuneet tapaan, mutta ihmettelen miksi he sietävät sitä. Flunssakausi tuntuu olevan jatkuvasti päällä ja suurin syy on varmasti järkyttävät sisä- ja ulkoilman lämpötilaerot.

Koko vuosi Hong Kongissa on ollut ennätyskuuma. Keskimääräinen lämpötila tämän vuoden tammi - lokakuun lopun välillä oli 24.7C. Se tietää kuuminta vuotta kautta aikojen, ainakin siitä lähtien kun Hong Kongiin perustettiin Ilmatieteen laitos 1884. Vielä marraskuun lopussa elämme edelleen 25-28C-asteista kesää. Villatakkia en ole tarvinnut, paljain säärin voi kulkea, sandaaleissa pärjää hyvin. Poikkeuksellista, sanovat nekin jotka tietävät minua paremmin asioista.

Kun sitten eilen ennusteen mukaan lämpötila romahti yli kymmenen astetta, ollen yöllä jopa +14C eikä päivälläkään jaksanut nousta kuin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen, hongkongilaiset saivat vihdoin sonnustautua talvivaatteisiin. Kuten South China Morning Postissa haastateltu neito kommentoi "talvivaatteet ovat niin tyylikkäitä, on hauska pukea useampi kerros vaatteita päälle, kulkea saappaissa ja talvitakissa".

Talvi Hong Kongissa onkin pukeutumisen kannalta mukava. Takki voi olla rennosti auki paljastaen takin kanssa yhteensopivan asukokonaisuuden, huivi on vain koristeena, saappaiden ei tarvitse olla rännänkestäviä eikä missään nimessä lämmittäviä. Lapsilla ei ole toppavaatteita eikä välikausihaalareita, kuravaatteitasta puhumattakaan, jos niitä Suomessakaan enää käytetään kun ulkoiluvaatemateriaalit ovat nykyään niin kehittyneitä.

Lopetimme ilmastoinnin käytön toissapäivänä. Nyt voi tuulettaa ikkunan avaamalla. Tuntuupa kivalta! Loppuviikoksi on taas luvassa lämmintä, mutta näistä muutamista kirkkaista 20 asteen päivästä osaa nauttia.

Tänä aamuna Mikko tuijotti ikkunasta ulos, "taivas on ihan kuin Alpeilla kuulaana pakkaspäivänä" ja valitti kylmää voimallisesti että uskoin arktisen sään koittaneen. Minulla ei ole pitkähihaista urheilupuseroa joten puin Mikon lämpöpaidan aamulenkille. Kello oli jo 9 ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lämmittäen kuten Suomessa kesällä. Pitkähihainen pusero oli kertakaikkiaan turha, mutta tuollaisten teknisten hikivaatteiden etu on se että ne jotenkin käsittelevät hienosti kosteuden. Oli varmaan ihan sama oliko minulla pitkähihaista vai ei. Pitkälahkeiset juoksutrikoot minulla on vain Suomessa, siellä juoksen suunnilleen kerran vuodessa ja nyt olen Hong Kongissa.

Yhdeksännen kuukauden yhdeksäs päivä on vapaapäivä

Tänään Mikko meni töihin kansallisena vapaapäivänä.

Eihän muiden maiden juhlapyhistä mitään voi tietää. En minä niin tiedä omistakaan - miksi helluntaita vietetään? Mikä ihme helatorstai? Pohjalaisilla häjyillä oli helavyöt. Härmäläinen puukko ja helavyö. Härmläinen helatorstai?

Mikko soitti toimistolta kello 9:30 ettei siellä ole ketään. Katsoin kodin ikkunasta alas. Ei ole takseja, muutama bussi, ei yhtään jalankulkijaa. Normaalina arkipäivänä katu on täynnä punaisia takseja ja kaksikerroksisia busseja, jalkakäytävät mustanaan töihin kiiruhtavia ihmisiä. Olisihan tuo pitänyt Mikonkin huomata töihin kävellessään ettei liikennevaloissa ole muita odottamassa valojen vaihtumista kuin hän. Eihän vapaapäivänä mennä töihin.

Kun työpaikka on tuollainen yhden huoneen minitoimisto jossa ei tällä viikolla ole muita kuin Mikko, kun ei ole lapsia koulussa tuomassa rytmiä ja yleistietoa elämään, kun lukee lehtiäkin vähän selaillen ja keskittyy eniten Helsingin Sanomiin, ei oikein tule esille hongkongilaiset vapaapäivät. Yhdeksännen kuukauden yhdeksännen päivän festivaali on minulle ennestään sen verran tuntematon.

Löysin kyllä informaatiota juhlasta joka periytyy aina Han Dynastian ajoista alkaen (BC 202- AD 220). Kuningas Woon sai vinkin tietäjiltä että nyt pitäisi mennä jonnekin korkeuksiin. Niinpä Woon lähti perheineen vuorille ja palatessaan he löysivät kaikki kaupungin asukkaat kuolleina. On siis suositeltavaa lennättää leijaa tai kiivetä kukkuloilla haikkaamassa, tehdä jotain mikä liittyy korkeisiin paikkoihin.

Jos olisimme tienneet että tänään on vapaapäivä, olisimme varmaan lähteneet haikkaamaan. Aurinko paistaa hämmästyttävän siniseltä taivaalta, on epätavallisen kirkas päivä yleensä varsin utuisessa Hong Kongissa.

Joku päivä googlaan sen Helatorstain ja vihdoin tiedän miksi se on juhlapyhä.

Vammaisratsastusta

En ole aina ollut hevosihminen enkä oikeastaan ole nytkään. Tai olen ehkä hyvällä tavalla. En lepertele hevosille, en paijaile, en oikeastaan tunnista hevosia, ovathan ne melkein saman näköisiä jos ovat saman värisiä.

Lapsena kävimme isän sedän luona Pennalassa perunoita ostamassa. Setä oli todella originelli hahmo ja sellaisenaan pelottava. Setä uskoi luomuun ennenkuin luomu oli keksitty, Pennalassa ei ollut sähköä eikä perunapeltoja lannoitettu muulla kuin hevosenlannalla. Setä omaksui myös brändäyksen vuosia ennen kuin siitä tuli muotia: torilla perunoita myydessään hän muistutti asiakkaille "Muistakaa että ostitte perunoita sinisestä kapasta". Muilla torimyyjillä oli jotain ruskean multaisia perunakappoja. Setä julisti vakuuttavasti että perunoita on käsiteltävä yhtä varovasti kuin omenoita. Muistan sen vieläkin. Noukin kaupassa perunat aina yksitellen ja käsin. Pennalassa perunat poimittiin pellosta käsin. Pennalan talossa meillä oli aina ulkovaatteet päällä koska taloa ei lämmitetty. Emme koskaan olleet siellä yötä, luojan kiitos. Pennalassa oli se hevonen. Tietysti pelkäsin sitä, mutta en tiedä pelkäsinkö siksi että se oli hevonen, vai koska kaikki Pennalassa oli omituista ja pelottavaa.

Helsinkiläisen 60-70-luvun varhaisteinin piti ryhtyä hevoshulluksi jos halusi olla jotain. Ruskis oli varmaan parempi kuin Domari, ainakin kaikki kaverini alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä Ruskeasuolla. Pelkäsin jokaista ridatuntia mutta opetus oli niin julman sotilaallista että siinä oppi väkisin. Muistan sen helpotuksen tunteen kun kolmen vuoden kuluttua lopetin. Aloitin uudestaan Amerikassa tyttäreni kanssa pienellä takapihatallilla jossa ei tarvinnut enää pelätä mokaamisia. Karen, ope, ei ollut lempeä hänkään, mutta tajusin että hevosihmiset ovat tuollaisia. Äkäisiä, lyhytpinnaisia, joustamattomia, kaikki on tehtävä täsmälleen kuten he ovat tottuneet ja kaikki muu on väärin. Ja kaikki tehdään joka tallilla aina hieman eri tavalla. Se kuuluu asiaan, sillä tavalla homma toimii. Ei sillä pahaa tarkoiteta.

Sen jälkeen olen ratsastaessani pystynyt relaamaan. Olen oppinut paljon, osaan ratsastaa kuten osaan laskea slalomia. Eli tiedän että pärjään missä vain, en ole hyvä enkä huono mutta selviän. Ja olen löytänyt hevosihmisistä hyviä ystäviä (joita tapaan vain hevostilaisuuksissa) ja viihdyn tallipiireissä.

Hong Kongissa on ratsastustalleja mutta vakituisille tunneille on noin kolmen vuoden jonot. En haluaisikaan vakituntia, mutta joskus aion ottaa muutaman yksityistunnin ettei taitoni rapistu. Mutta talleilta on vaikea pysyä kokonaan pois. Huomasin American Womens Associationin hakevan vapaaehtoisia vammaisratsastukseen avustajiksi ja ilmoittauduin sinne. Hevosten lisäksi minua kiinnostaa ratsatus terapiana. Uskon että se on hyväksi tasapainolle, itsetunnolle, lihaksille ja saa useimmat hyvälle mielelle.

Pokfulamin tallin vammaisratsastajat ovat 4-15-vuotiaita lapsia. En ole ihan selvillä heidän vammoistaan, olisi mukava tietää lapsista enemmän. Downin syndroomaa, erilaisia CP-vammoja, autismia. Minun rooli on vain kulkea hevosen vieressä ja pitää huoli ratsastajan turvallisuudesta. Hommassa on mukana valmentaja, joka laatii radan jossa on erilaisia aktiviteetteja (pallon heittoa, palikan kurkottamista aidalta ja pudottamista ämpäriin jne) jotka auttavat unohtamaan pelottavan korkean hevosen tai ponin, pakottavat venyttämään raajoja, kehittävät käden motoriikkaa ja koordinaatiota. Hevosta taluttaa Leader, eli nainen joka vaikuttaa olevan tyypillinen äkäisenoloinen hevosihminen. Ainakin olen jo nyt kokenut että teen suunnilleen kaiken väärin. Avustajia on yksi tai kaksi, riippuen kuinka holtiton ratsastaja on kyseessä. Pidämme lapsen nilkoista kiinni ja tarvittaessa tuemme selkää, yritämme saada kädet pysymään paikallaan ja saada lapsen keskittymään hetkeksi siihen mitä hän tekee. Avustajat eivät useimmiten ole ratsastajia.

Käyn Pokfulamissa kaksi kertaa viikossa aamupäivällä avustaen kumpanakin kertana kahta eri ryhmää. Pyrkimys on että lapsella on aina samat avustajat. Se auttaisi paljon ainakin minua, on vaikea opastaa ja tukea lasta jota ei tunne.

Vammaisratsastus on varmasti hyvä laji, mutta mietin kuinka paljon tehokkaampaa se olisi jos avustajat oikeasti tietäisivät siitä jotain. Samoin pitäisi tietää jotain hevosista ja ainakin alkeet ratsastuksesta. Ja tietysti olisi tiedettävä lapsen diagnoosi ja ongelmat - kuinka hyvin hän näkee, miten hyvin ymmärtää käskyjä, voiko olettaa että hän muistaa mitä on sanottu jne. Uskon joka tapauksessa että lapset hyötyvät tästäkin ratsastuksesta, ainakin he vaikuttavat onnellisilta hevosen selässä. Hevonen pelottaa alkuun, ratsastus pelottaa, mutta jo muutaman kerran jälkeen näen että pelko hiljalleen katoaa. Ei se ole outoa - kuten kerroin, minäkin pelkäsin.

Itselleni käynnit tallilla ovat hauskoja. Kivoja ihmisiä joita näen vain tallilla, ihan kuten muuallakin missä ratsastetaan.

Englannilla pärjää?

Hong Kong oli Britannian hallinnassa 1841 - 1997. Kiinasta tuli kommunistinen maa 1949, mutta Taiwan ja Hong Kong säilyttivät perinteisen kiinalaisen kulttuurin ja sananvapauden - Taiwan Yhdysvaltain avulla, Hong Kong jatkaen Britannian siirtomaana muuttuen hiljalleen yhä enemmän itsehallinnoksi. Britannia oli vuonna 1898 vuokrannut suuren osan Hong Kongia 99 vuodeksi eteenpäin ja lopullinen Hong Kongin luovutus Kiinan erityishallintoalueeksi tapahtui 1997.

150 vuoden brittiläinen vaikutus murenee yllättävän nopeasti. Yllätyin kuinka huonosti täällä puhutaan englantia.  Kieliongelmia on muutenkin - Hong Kong kuuluu kielellisesti eteläisen Kiinan maakunnan Guangdongin vaikutuspiiriin jossa puhutaan kantonia. Muualla Kiinassa valtakieli on mandariini tai sen variaatiot. Kanton ja mandariini ovat eri kieliä. Ehkä tilannetta voisi verrata viron ja suomen kieleen - läheisiä sukulaiskieliä, jotain voi ymmärtää, mutta tuttujen sanojen merkitys on usein eri. Silti naapurikielen oppii helposti.

Kantonin puhujat lähtivät kommunismia pakoon ja ovat niitä jotka asuttavat Chinatownit ympäri maailman. Hong Kongissa puhutaan tietenkin omaa kieltä, kantonia. Hong Kongin naapurikaupunki reilun tunnin lautta- tai ajomatkan päässä manner-Kiinan puolella on Shenzhen. Siellä on myös Salcompin tehdas jonne Mikkokin menee aina pariksi päiväksi viikottain. Shenzhen on alunperin vähäväkinen kalastajakylä josta 1980-luvulla kehitettiin erityistalousalue Hong Kongin läheisyyden vuoksi. Nykyään Shenzhenissä asuu yli 10 miljoonaa ihmistä joista suunnilleen kaikki ovat tulleet muualta Kiinasta, siis mandariinia puhuvilta alueilta. Koska viimeisen 20 vuoden ajan liikkuminen Shenzhenin ja Hong Kongin välillä on vapautunut (vaikka viisumi kyllä tarvitaan), mandariinia puhuvia työntekijöitä virtaa rajan yli Hong Kongin länsimaiseen vapauteen ja vaurauteen.

Onhan kyse paljon muustakin. Hong Kong on virallisesti Kiinan hallinnassa noudattaen "yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatetta. Olen kyllä ymmärtänyt että se tarkoittaa paljolti Hong Kongin kiinalaistamista joka ei ole lainkaan yksinkertaista enkä siihen nyt puutukaan. Mutta se mitä itse näen ja kuulen, on yllättävän huono englannin kielen osaaminen. Tosin, ei Hong Kongissa koskaan ole laajasti puhuttu englantia. Englanti oli hallintokieli ja eliitin kieli. Pidgin-englantia ("pidgin" tulee "business"-sanan virheellisestä lausunnasta) kutsutaan nykyään Chinglish-englanniksi. Kiinansekaista englantia. Lisäksi hyvinkin englantia osaavan kiinalaisen puhetta voi olla vaikea ymmärtää koska englanti lausutaan niin eri tavalla kuin kanton tai mandariini. University of Hong Kongin akupunktio-opettajani on sekä kiinalaisen lääketieteen lääkäri että Saksassa opiskellut länsimaisen lääketieteen lääkäri, asunut 15 vuotta ulkomailla ja osaa englantia paremmin kuin minä. Viiden luentokerran jälkeen minun on edelleen todella vaikea ymmärtää hänen lausumistaan.

Sama oli Intiassa. Ällistyin kuinka huonosti siellä pärjäsi englannilla. Hyvin varakkaat toki lähettävät lapsensa Englantiin tai USA:aan opiskelemaan. Samoin tietysti Hong Kongissa jossa varakkuutta on myös keskiluokalla, toisin kuin Intiassa jossa keskiluokka on vasta muodostumassa. Intiassakin, kuten Hong Kongissa, englanti on yksi virallisista kielistä .

South China Morning Post-sanomalehteä lukiessa huomaan jonkinlaisen pikkuvelisyndrooman Hong Kongin ja Singaporen välillä. Singapore tuntuu menevän liian monissa asioissa Hong Kongin edelle ja se harmittaa kauheasti. Siellä puhutaan paremmin englantia, ekspatit viihtyvät paremmin, koulut ovat parempia. Hong Kongissa ollaan nyt huolissaan koulujen englannin opetuksesta, että sitä on liian vähän, liian teoreettista, ei kannusteta puhumaan eivätkä opettajat osaa itse lausua kunnolla englantia. Hong Kongissa huomaan yllättäen samantyyppistä alemmuudentunnetta kuin Suomessa jossa aina kaikkea vertaillaan Ruotsiin.

Useimmissa kaupoissa myyjät eivät puhu englantia. Sähkömiehet, putkimiehet, taksit eivät puhu englantia. Valitsin japanilaisen kampaamon niin tiedän varmasti että siellä puhutaan englantia. Talomme aulassa istuvat vartijat puhuvat englantia vain muutaman sanan. Ravintolabusiness Hong Kongissa on niin kansainvälistä että siellä kielitaidolla ei ole väliä, useat ravintolat ovat ulkomaalaisten perustamia ja vetämiä. Kiinalaisissa ravintoloissa osataan ravintolatermistö englanniksi vaikkei muuta osatakaan.

Jos pitäisi opiskella kiinan kieltä, en todellakaan tiedä pitäisikö opetella Hong Kongin ja maailman Chinatownien kieltä kantonia vai paljon yleisempää mandariinia jonka puhujiin Hong Kongissa suhtaudutaan edelleen nihkeästi.

Ajankulua

Hong Kongissa elämä on tyystin toisenlaista kuin Chennaissa jossa päivät kuluivat palveluskunnan ongelmien ratkomisessa ja suuren omakotitalon kasassa pitämisessä. Muistan aina Dr. Mehtan sairaalan gynekologin joka huokasi surullisena lähtiessään kotiinsa ruokatunnilla "I have to go home for lunch. You see, we have this "luxury" of having servants in India." Olin melkein koko ajan sairaalassa töissä, vaikkakin palkattomana. Kotona kun ei kestänyt olla, juuri niiden palvelijoiden vuoksi.

Manauksessa aikani kului portugalin opiskelussa joka usein kääntyi ex tempore-vierailuihin mitä erikoisimmissa paikoissa portugalin opettajani kanssa, (englanniksi) käytyihin kiivaisiin väittelyihin opettajani kanssa tai hänen monimutkaisten avio-ongelmien ratkomiseen (englanniksi). Kävin myös itse englannin opettajan kurssin, tutkin malariaa Trooppisessa sairaalassa ja opiskelin trooppisia tauteja sairaalan ihotautilääkärin vastaanotolla ja nuokuin lääkäreiden luennoilla joista en ymmärtänyt juuri mitään (kenties johtuen edellä mainituista seikoista portugalin taitoni oli suppea).

Hong Kongissa en ole ajautunut vielä minkäänlaiseen työn tapaiseen. Kodin kanssa ei juurikaan ole puuhaa. Pieni kolmio ei palveluskuntaa vaadi - meillä käy Merry Maidsin siivouspari kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan siivoamassa, vaihtamassa lakanat, silittämässä, puhdistamassa ilmastointilaitteet. Ei siinä muuta tarvita. He tuovat pesuaineet ja -välineet mukanaan, meillähän ei ole edes pölynimuria. Kaappitilaa on asunnoissa niin vähän että pölynimuri olisi jo ongelma.

Hong Kongissa on Suomalaisyhdistys jonka uusien suomalaisten tervetuliaiskahvitilaisuudessa olen ollut  kerran (silloin kun Mikon työkaverin vaimo oli täällä). Suomalaisnaiset käyvät ilmeisesti kuukausittain kukkuloilla vaeltamassa ja jotain muutakin aktiviteettia on. En kuitenkaan ole erityisesti kaivannut suomalaista seuraa. Olen aina ajatellut ettei pelkkä kansallisuus ole ystävyyden tae. Olen lähinnä katsellut kaupungin menoa, kulkenut sinne tänne tekemättä juuri mitään.

Akupunktiokurssini alkaa lokakuussa. Sitä tulee olemaan kahtena iltana viikossa ja lisäksi on kotitehtäviä. Täysipäiväistä ohjelmaa se ei tuo, kyseessä on ohjelma joka on suunniteltu suoritettavan normaalityön päälle. Ilmoittauduin myös Oriveden Opiston proosankirjoituksen jatkokurssille ja sen myötä alkaa taas stressi kuukausittain palautettavista harjoituksista. Olen miettinyt novellikokoelmaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta joka kenties olisi mielekkäämpää kuin joka kuukausi viime hetkillä, deadlinea hipoen tuskalla tuotettu harjoitelma.

Akupunktiokurssia odotellessa ilmoittauduin University of Hong Kongin School of Professional and Continuing Educationin Kiinalaisen lääketieteen osaston kolmen illan kurssille "Chinese Tui-Na (Massage) for Building Up Healthy Life". Paristakymmenestä osanottajasta yli puolet on länsimaalaisia terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisetkin ovat alalla. Ilmeisesti ihan ketä vain ei tähänkään Avoimen korkeakoulun kaltaisen koulun kurssille oteta. Hieronta on mielenkiintoista ja hauskaa josta uskoakseni on hyötyäkin. Se perustuu akupisteisiin, sillä ei ole mitään tekemistä länsimaisen hieronnan kanssa, vielä vähemmän Mongkokin kaupunginosan hämärämaineisten "hierontapaikkojen" kanssa.

Jo vuosi sitten liityin American Women's Associationiin (AWA), mutta aktiivisuuteni typistyi yhteen luentoon. Viime vuosi oli kamalan rikkonainen, tuntuu kuin olisin ollut Hong Kongissa vain kääntymässä, olin niin paljon Suomessa. Nyt on enemmän aikaa.  AWAn sivuilta näin ilmoituksen "Mah Jong for beginners" jonne oitis ilmoittauduin. En ole ikinä pelannut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla. Jäin heti koukkuun, en tiedä miksi. Korttien sijasta on domino-pelin kokoisia laattoja joista kerätään vähän Canastan tapaan ryhmiä numeroiden tai kuvien perusteella. Pelaajia on neljä, mutta jokainen pelaa omaan pussiin. Niin, sitä pelataan rahasta. Tosin emme vielä ole ottaneet rahoja esiin, useimmiten emme ole edes varmoja onko voittajaksi itsensä julistanut todella saanut Mah Jongin. Kurssia on jäljellä enää yksi kerta. En usko kykyihini niin että rupeaisin pelaamaan kiinalaisten kanssa, joten hakeudun luultavasti American Clubin tiistaipeleihin, Klubille pääsen AWAn jäsenenä.

AWA vaikuttaa oikein mukavalta seuralta. Naisia on eri lähtöön, enimmäkseen USAsta, Briteistä, Kanadasta ja Australiasta, mutta myös muualta. Yhdistys on niin suuri että sieltä löytyy jokaiselle jotain, ei tarvitse rueta askartelemaan tipuja tai käymään kukkatoreilla kuten Philadelphiassa haksahdin norjalaisten kanssa tekemään. Täytyy myöntää että silloinkin osaa meistä ihmetytti kovasti mihin olemme itsemme ajaneet kun väkelsimme sormet liimassa  hirvittäviä joulukuusenkoristeita todeten että ydinosaamisemme lienee jossain aivan muualla.

Tiedän että minun pitäisi eniten paneutua siihen oikeaan kirjoittamiseen. Yritän elvyttää bloginkirjoittamisen sormiharjoitusten vuoksi jotta proosankirjoitus saisi vauhtia. Oriveden verkkokurssi on todella hyvä, muut opiskelijat kommenteineen valtavan kannustavia ja saamme todella hyvää sparrausta, ehdotuksia ja kritiikkiä toisiltamme, sekä tietysti kurssin vetäjältä. 

Yksin syömässä

 Käytännössä koko kuukauden, jonka olen ollut Hong Kongissa, olen syönyt yksin. Vain yhden viikon vietin sosiaalista elämää kun Mikon työkaverin vaimo tuli lomalle tänne ja päivisin meitä oli kolme Salcompin rouvaa liikkeellä. Se oli hauskaa mutta myös uuvuttavaa. Viihdyn hyvin yksin.

Vaikka yksin on kivaa olla, ravintolassa yksin syöminen on ankeata. Luin Hesarista tänään artikkelin jonka otsikossa kysyttiin "Miksi ravintolassa yksin syöminen ahdistaa?". Juttu oli aivan turha koska vastausta otsikon kysymykseen ei annettu. Kerrottiin vain että ruokailu on sosiaalinen tapahtuma ja yksin ruokailijoilla on usein puhelin tai luettavaa mukana. Oikea uutispommi siis.

Olen ahdistuksen uhallakin syönyt yksin ravintoloissa. On minulla iPad ja älypuhelin joita räpellän ruokaa odotellessa ja ruoasta riippuen myös syödessä. Käytöstapoja ei tarvitse murehtia koska olen Hong Kongissa ja joka ainoa ihminen on liikkeellä kännykkä kädessä. Myös ravintolassa, nekin jotka ovat suuressa joukossa. Olen aina ajatellut että suomalaiset ovat maailmanmestareita kännykänkäytössä ja siitä johtuvasta epäsosiaalisuudesta, mutta olen väärässä. Oma kännykän käyttöni on alkeellista. En pysty samanaikaisesti kävelemään ja lukemaan South China Morning Postia vaan törmään ihmisiin tai seiniin. Ravintolassa voin syödä jotain riisiruokaa kännykkä edessä mutta keitot eivät onnistu. Läikytän liikaa. Olen surkea lerppahuuli keittojen kanssa. Samoin tomaattikastikeruoat kuten italialaiset pastakastikkeet roiskuvat vaatteilleni ja pöytäliinalle. Ja myös iPadille.

Toisaalta iPad on inhottava laite jota en ole oppinut käyttämään ja se saisi tuhoutuakin tahraavan tomaattikastikeen alle.

Mutta palaan vielä kysymykseen yksin ruokailusta: syön ravintolassa lounaan. Se on helppoa koska monet tulevat töistä yksin lounaalle enkä siis ole ainoa orpo. Pienissä paikoissa yksinäiset laitetaan joka tapauksessa pöytään jossa istuu muita, koska lounaspaikat ovat tupaten täynnä ihmisiä. Illalla ollaan sosiaalisia ja suurin joukoin syömässä enkä himoitse sellaiseen seuraan yksin. Illaksi voin hakea jotain valmisruokaa tai syödä leipää. Joskus käyn sushipaikassa, mieluiten sellaisessa jossa sushi- ja sashimiannokset pyörivät hihnalla, istutaan hihnan äärellä, noukitaan mitä haluaa syödä ja hinta määräytyy lautasten värin ja lukumäärän mukaan.

Eilen minulla oli Causeway Bayn Ikeaan asiaan ja poikkesin - yksin - reippaasti Jamie Oliverin italialaispaikkaan, joka on saanut aika ristiriitaisia arvosteluja. Se oli tosi helppo paikka yksinäiselle! Sellainen mutkaton paikka, isommat porukat oli kodikkaan tilan toisella puolella ja yksinäisille oli pieniä pöytiä toisaalla. Muutama muukin oli yksin ja uppoutunut pelaamaan kännykällä jotain tärkeää peliä. Paikka oli aika kallis - 17 euroa lounaasta - mutta maukas kokonaisuus. Alkupala bruschettassa oli kivasti narskuvaa porkkanaa ja jotain muuta juuresta tomaatin lisäksi ja pääruokapasta joka minusta ei ollutkaan pasta, oli mainio. En ole ruokabloggaaja joten en kuvaile ateriaa sen enempää, riittänee kun sanon että voin mennä toistekin.
Yleensä syön lounaaksi jonkun 5-7 euron ruokaisan ramen-, pho- tai nuudelikeiton kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Ja todella, kaikki ovat uppoutuneita pöydällä olevaan kännykkäänsä ruokailun ajan.

Aamulenkki

Olen yrittänyt ryhdistäytyä reippaammaksi ja ruennut juoksemaan aamuisin. Ei nyt joka aamu, mutta useamman kerran viikossa. Sellainen puolen tunnin lenkki, mutta matkan pituudesta en osaa sanoa mitään. Ainakin siinä on noin neljäsataa porrasta joita kipitellään ylös ja alas.

Menen hissillä alas ja hiljaisella sivukadullamme näen ensimmäiseksi kaksi vanhaa naista voimistelemassa. Sellaisia naisia ei muuten täällä näe, kommunismi-Kiinan reliikkejä, Mao-uniformujen sijaan sellaiset nilkan yläpuolelle päättyvät epäpukevat mustat one-size-fits-all housut ja 2/3-hihainen samea kukkapaita. Hiuksissa permanentti. Hong Kongin vanhat naiset ovat minusta tyylikkäitä, kuten nuoretkin, mutta ehkä heillä on tuo rento koti-look johon törmään aamuisin. Ikäihmisten aamuvoimistelu kestää tunnin ja sisältää lähinnä vinhavauhtista käsien heiluttelua ja hartioiden pyörittelyä.

Talomme kulmalle ovat kerääntyneet viereisessä puistossa metsästävät kissat odottamaan kissa-mummon tuloa. Hän saapuu ruokakassien kanssa seitsemän maissa, yllään samanlainen kukkapaita ja epäpukevat housut kuin voimistelijoilla.

Kiipeän melkein 200 porrasta ylös neljässä minuutissa ja huohotan läkähtyneenä. Tiedän että puuskutuksestani huolimatta jaksan juosta, joten heti portaiden yläpäässä alan jolkottaa Kennedy Roadia. Sitäpaitsi portaat ovat varsin vilkkaasti liikennöidyt ja nääntyminen portaissa olisi tosi noloa. Ylempänä asuvat kävelevät rappuset alas metroasemalle ja ylösmenijät jatkavat vielä ylemmäksi Bowen Roadille autottomalle juoksupolulle tai jäävät pelaamaan tennistä. Jotkut kantavat fillarinkin portaat ylös ja polkaisevat Peakille. Eli ei kannata vaikuttaa uupuneelta, portaiden kipuaminen ei ole mikään suoritus vaikka jo aamulla on +27C ja ilmankosteus kastelee paidan seistessäkin.

Portaiden yläpäässä on korkea asuintalo ja sen edessä on kello 6:30 alkaen sekä aasialaisia että länsimaalaisia lapsia odottamassa koulubusseja. Lapsilla on erilaisia koulupukuja päällään joten he menevät useampaan eri kouluun. Lapsia saattelee filippiiniläisen tai indonesialaisen näköinen lastenhoitaja tai kotiapulainen, joskus mukana roikkuu myös äiti ja useimmilla on koirakin. Koiran ulkoilutus on kotiapulaisen hommaa. Koiria ulkoiluttavat kotiapulaiset rupattelevat keskenään jossain jalkakäytävällä ja nappaavat siinä sivussa koiran kakat sanomalehteen. Vesipullo on mukana jotta koiran pissat voi huuhtoa pois.

No, minä hölkkään kotiapulaisrykelmien ohi. Kapealla Kennedy Roadilla on kohtalaisesti liikennettä ja on pysyttävä jalkakäytävällä. Joskus joku töihin kävelijä osuu eteen ja on hidastettava kun ei mahdu ohittamaan - tie on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Vaikka tie on puiden varjostama ja puistomainen, muutamia korkeita taloja on matkan varrella, kaikkien edessä lapsia odottamassa koulubusseja. Muutama töihin juoksija ohittaa minut, yksi urheilu-T-paidassa ja suorissa housuissa kävelevä valkohapsinen britin näköinen herrasmies kävelee reippaasti aina vastaan, töihin menossa.

15 minuutin juoksun jälkeen kipitän Hong Kong Parkin portaat alas. Portaiden liukkaus ei haittaa, mutta ne kohdat missä ei ole portaita, vain alamäkeä, on paras kävellä koska polku on sademetsän tyyppisestä kosteudesta liukas. Peak Tram'in kohdalla on Sports Center ja Squash-halli, jonne menee aina ihmisiä. Hirveän reippaita nämä hongkongilaiset. Juoksen vaihteeksi portaat ylös Hong Kong Parkiin ja löydän lisää portaita Tai Chi areenalle. En tiedä miksi siellä ei joukoittain harrasteta Tai Chita, siellä on vain yksinäinen nainen. Olympic Squaren portaista yritän selvitä ennen seitsemää jolloin sinne kokoontuu toistakymmentä todella trimmissä kunnossa olevaa länsimaalaista naista kahvakuulien ja muiden varusteiden kanssa. Heidän kuntoilunsa on kuin jostain amerikkalaisesta armeijaleffasta. Boot Camp. Värisen, kun kuvittelen itseni heidän joukkoon.

Taas tulee portaita ylös ja pääsen konservatorioon. En tiedä mikä konservatorio on mutta sen edustalla on kymmenisen kiinalaista eläkeläistä harjoittamassa Tai Chi'tä. Olen yrittänyt etsiä paikkaa missä opetetaan Tai Chi'tä, mutta sellaista ei ole löytynyt tai ne ovat kiinankielisiä juttuja. Ehkä koko harrastus on kuolemassa, en ole nähnyt yhdenkään itseäni nuoremman sitä harjoittelevan.

Vanhoja on muutenkin puistossa. Iäkkäät pariskunnat ovat aamuvoimistelemassa (heiluttamassa käsiään) tai filippiiniläiskotiapulainen taluttaa jotain todella vanhaa aamulenkille. Puoli kahdeksan aikaan alkaa koululaisia kulkea puiston laidassa olevaan kouluun ja tietysti työmatkalaisetkin oikaisevat puiston poikki.

Puiston jälkeen tulee taas ylämäki. Se on niin lohduton että kävelen sen. Kuitenkin viimeisen nousun, nelisenkymmentä porrasta takaisin Kennedy Roadille, juoksen ja yritän pientä loppukiriä omien portaidemme yläpäähän. Niiden alasmeno sujuu ketterästi ja kevyesti hypellen, kun tietää että lenkki on lopussa. Alhaalla eläkeläiset ovat edelleen heiluttamassa käsiään ja ruokalevolla olevat kissat nauttineet aamupalansa.

Aiemmin en ole ajatellut sanontaa "märkä kuin uitettu kissa". Minun aamuissani kissat makoilevat viihtyisästi turkki kuivana kun minä menen kotiovelle märkänä kuin käytetty tiskirätti. Aina voin yrittää selittää itselleni että juoksen vauhdikkaasti ja kissat vain syövät.

Taas Manaus

Luulin että kirjoittaisin enemmän. Luulin että tarinoitani olisi jo satoja. Luulin väärin.

Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.

Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.

Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.

Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!

Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.

Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.

Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.

Satu

Maa jota ei ole

“En lähde Vapaudenmaahan, haluan siihen maahan jota ei ole” sisarenpoika totesi hiljaiseen tapaansa. Pieniin ihmisiin tai etenkään siihen mitä he sanovat, ei perheessä ollut tapana kiinnittää kummempaa huomiota. Kun sitten Vapaudenmaan lentokentällä immigraatiovirkailija kävi viisumeita läpi, huomattiin että sisarenpoika ei ollutkaan mukana.

Vaikka poika oli pieni, hänellä oli maailmankulkijan luonto, jonka vuoksi hän saattoi kuljeskella sinne tänne, siellä täällä ilman että kukaan huolestui. Jokaisessa perheessä on aina yksi erikoinen jäsen. Kun muu perhe muutti Vapaudenmaahan, sisarenpoika oli mennyt katsomaan maata jota ei ole.

Maa oli aiemmin ollut olemassa. Itse asiassa osa siitä oli ollut kotimaata. Sisarenpojan isoisä oli ollut mukana suuressa sodassa, jonka seurauksena nyt yhtäkkisesti kadonnut maa oli aikanaan tullut valtavaksi valtakunnaksi.

Sodankäynyt isoisä ja vaeltava lapsenlapsi olivat usein tarinoineet tuosta maasta.

”Siellä asuu tavallisia ihmisiä, sellaisia jotka eivät halua sotia. He ovat kuten mekin: he haluavat syödä ja juoda, levätä ja tehdä työtä, leikkiä ja laulaa. He kaipaavat rakkautta, terveyttä ja onnea, toivovat vapautta lapsilleen, ihan kuten mekin.”

”Isoisä, miksi sitten olit sodassa?”

Isoisä huokasi ”Se oli vaikeata aikaa. Oli muutama paha ihminen. Oli taidemaalari jonka tauluja ei kukaan halunnut. Sen vuoksi hän halusi ryhtyä kuninkaaksi, jotta voisi määrätä ihmiset ostamaan hänen taulujaan. Typerä toive, aiheutti tuhansien viattomien ihmisten kuoleman. Oli itsekäs sotapäällikkö joka luuli tulevansa rakastetuksi kuin auringonvalo, jos vain tappaa tarpeeksi ihmisiä.  Alamaisille kerrottiin väärien kuninkaiden aiheuttamista nälänhädistä, sorroista ja vihasta - ei koskaan mitään hyvää tai kaunista ja siksi he sokaistuivat totuudelle.

Mutta oli neuvokkaita ja vahvoja sotilaita, jotka taistelivat niin että sota loppui. Hullu taidemaalari söi myrkkyä ja kuoli eikä synkkä isä koskaan valaistunut auringoksi vaan kuihtui omaan pimeyteensä. Mutta suuri valtakunta eli yksinäisenä eristäytynyttä elämää, ihmiset kulkivat harmaissa vaatteissa, näkivät mustavalkoisia unia ja söivät kaalia, koska muuta ei ollut. He olivat väsyneitä ja surullisia eivätkä jaksaneet muuta kuin pysyä hengissä. Lopulta valtaan nousi lempeä mies, jolla oli otsassa pedon merkki, sellainen joka on vain oikeamielisillä valtiailla. Hän avasi valtakunnan portit ja asukkaat riensivät kukin omiin maihinsa ja sillä tavalla valtava valtakunta kutistui kutistumistaan kunnes se kokonaan katosi.”

”Mutta se maa? Kutistuiko se kolikon kokoiseksi ja putosi kuoppaan? Isoisä, mitä tapahtui ihmisille jotka eivät lähteneet minnekään!”

”En tiedä, tyttärenpoikani, en tosiaan tiedä. Raja on rautainen ja ankara eikä sitä voi ylittää. Mutta jos raja olisi avoin, ei ehkä tulisi enää sotia koska ihmiset olisivat ystäviä. Jos ihmiset rakastavat toisiaan, he eivät sodi keskenään vaikka ovat syntyneet eri maassa. ”

Sillä aikaa kun muu perhe matkasi Vapaudenmaahan, sisarenpoika teki kuten isoisäkin kerran nuorena. Astui purteen joka kuljetti hänet meren yli, kauas kahden vihaa pitävän maan rajaksi kaivetulle kanavalle. Kanavan keskellä tuuli taukosi, pursi pysähtyi. Hän katsoi kotimaan puolelle, jossa pellot lainehtivat viljaa, talot olivat kirkkaiksi maalattuja ja hymyilevät asukkaat vilkuttivat hänelle. Hän katsoi kadonneen maan puolelle, jossa ei liikkunut hirvi eikä susi, ei ollut viljaa eikä kenenkään kotia, oli vain tiuhaa, synkkää kuusimetsää, niin tiuhaa ettei sen läpi valo siintänyt eikä edes jänis päässyt luikkimaan maahan jota ei ole.

Se oli totta. Maa oli kadonnut.

Sitten sisarenpoika muutti perheensä luokse Vapaudenmaahan, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita, kadut kultareunaisia ja talot huolella hoidettuja. Poika kasvoi, mutta aika ajoin mietti kadonnutta maata. Minne se katosi, missä ovat ihmiset? Kun hän siellä kaukaisessa Vapaudenmaassa puhui salaperäisestä naapurimaasta synkän metsän takana, asukkaiden kasvoille tuli pelko, nauru katosi ja he vaimeasti kuiskasivat että maa, josta isoisä oli tarinoinut, oli edelleen olemassa mutta se oli kirottu ja täynnä pahoja ihmisiä, joista ei saa edes ääneen puhua.

”Eihän isoisä voinut olla väärässä?”, pohti poika. Isoisä oli sentään nähnyt kadonneen maan ja tavannut sen asukkaita. Vaikka maat olivat olleet sodassa, ihmiset eivät.

Koska poika oli vaeltaja, hän astui jälleen purteensa, purjehti yli Atlantin aina Pohjanmerelle, sieltä aina Merenloppuun saakka, päätyen samalle rajakanavalle, jossa oli lapsena käynyt. Mikä on mustan metsän salaisuus? Mitä siellä on takana?

Viisitoista päivää ja viisitoista yötä hän puski pienellä Bobcatillaan naavaisia näreitä nurin ja ihme tapahtui – metsään tuli aukko ja aukosta hohti valo. ”Tämä kauhea metsä on vain kylmä tyhjyys maiden välissä” ajatteli poika ja asteli kirkkauteen. Ja mitä hän näkikään – viljavia peltoja, kukkivia niittyjä, nauravia ihmisiä, leikkiviä lapsia ja hoidettuja taloja! Ihan samanlaista kuin kotimaassa ja samanlaisia kuin kaukana Vapaudenmaassa. Ihmiset puhuivat outoa kieltä, mutta olivat ystävällisiä, vieraanvaraisia, iloisia ja tavallisia – aivan kuten isoisä oli kertonut.

Pojan luokse tuli tummatukkainen tyttö jonka siniset silmät nauroivat. Tytöllä oli suuri kori aprikooseja joista hän valitsi kauneimman ja antoi sen pojalle. Sisarenpoika otti hedelmän, haukkasi palan, nauroi ja sanoi ettei ole koskaan syönyt mitään niin makeata. Ja kuinka ollakaan, he puhuivat samaa vierasta kieltä. Tyttö oli asunut monta vuotta Vapaudenmaassa, jossa hänelle oli kerrottu että näin hänet on pelastettu kirotusta valtakunnasta, että Vapaudenmaassa kaikista tulee hyviä. 

”Kummallista”, ajatteli poika, ”Kirottu valtakunta on paha ja sen asukkaat riivattuja, mutta kun he muuttavat muualle, heistä tulee tavallisia? Kotimaani naapurissa on maailman kaunein tyttö, mutta vasta kun olemme molemmat asuneet ventovieraassa Vapaudenmaassa ja puhumme sen kieltä, voimme ymmärtää ja rakastaa toisiamme? Tarvitseeko aina mennä kauas jotta näkee lähelle? Tämänkö vuoksi isoisä oli suuressa sodassa - että hänen lapsenlapsensa saisivat kulkea rajan yli ja olla kotonaan kaikkialla maailmassa?”

Poika ja tyttö menivät naimisiin ja saivat lapsen, joka rakasti yhtä paljon isänsä maata kuin äitinsä kutistunutta valtakuntaa. Lapsi ei tiennyt mitään rajasta eikä koskaan nähnyt synkmetsää. Ja yhdessä he jatkoivat vaeltamista, yli rajojen, maitten, merten ja kanavien sillä rajoja ei enää ollut.

Kosteudenkeräystä

Manaus on Amazonian osavaltiossa Amazon-joen ja Rio Negron yhtymäkohdassa keskellä sademetsää. Siellä oli kaksi vuodenaikaa: kuuma & kostea-kausi ja sadekausi. Kuumuus ei ole mitenkään tappavaa, maksimissaan +35C, ei koskaan alle 20C, keskimäärin +30C kieppeillä. Lämpö ei aiheuta ongelmia, mutta kosteus kyllä. Meillä homehtui vaatteita huolimatta siitä että pidimme ilmastointia päällä, komeroiden ovia jatkuvasti auki, reipas läpitalontuuletus jos oli vähänkin kuivempi ilma. Lisäksi meillä oli iso määrä kosteudenkerääjäpurkkeja kaapeissa.

Chennaissa kosteus ei aiheuttanut huolia. Vaikka kaupunki on meren rannalla Intian eteläkärjessä ja siellä on aina hyvin lämmintä, jostain syystä kosteata oli vain monsuunisateiden aikaan. Ehkä koko Intia on niin rutikuivaa maata että se kuivattaa merenkin ympäriltä.Tai sitten siihen on joku luonnollisempi syy.

Muutimme Hong Kongiin lokakuussa jolloin alkaa loppusyksyn ja talven kuivat ja miellyttävät ilmat. Olen kyllä ollut eri vuodenaikoina käymässä Hong Kongissa enkä muista että kosteus ja kuumuus olisivat olleet ongelma. Mutta koska en oikeasti ole kokenut Hong Kongin vuodenaikoja, en ihan tiedä mitä odottaa. Ihmiset yleensä sanovat että odotas kun tulee kesä, se on tukahduttavaa. Ehkä onkin.

Kevät on kosteinta aikaa. Viimeisinä viikkoina kosteusprosentti onkin ollut 90-99% vaikkei ole satanut yhtään. Miltei joka aamu korkeimpien rakennusten huiput ovat sumun seassa näkymättömissä eikä aina edes vastapäisen toimistotalon ikkunoita näy. Ja talo on sentään niin lähellä että katson olohuoneen ikkunasta mitä siellä avokonttoreissaan työskentelevillä on päällään. Puku näyttää olevan, ottavat takin pois ja ovat paitahihasillaan konttorissa. - Lämmintäkin on ollut, yöllä ei putoa juuri alle 20C, päivällä voi olla 25C.

South China Morning Post on viime päivinä antanut neuvoja miten selvitä kosteuden kanssa ettei kerry hometta. Jännä juttu - Manauksessa meillä oikeasti oli hometta mutta siihen ei kukaan osannut antaa neuvoja. Ihmiset sanoivat ettei hometta ole. Luulen että siihen ei vain kiinnitetty mitään huomiota. Johtuuko maan kehitysasteesta tai mikä on syy, mutta Hong Kong on asumistamme maista - Amerikka mukaanluettuna - ainoa Suomen lisäksi missä vaivaudutaan hätäilemään homeesta ja homehtumisen estosta.

Tähän asti olemme käyttäneet samoja kosteudenkerääjäpurkkeja kuin Manauksessa. Niitä on jokaisessa komerossa pari kappaletta ja hydraulisesti nousevan sängynpohjan alla olevassa suuressa säilytystilassa on kolme purkkia. Nukkuvista ihmisistä märkyys valuu, joten purkit ovat oikesti tarpeellisia. Kaikissa vaatelaatikoissa ja -hyllyillä on sellaisia pieniä geelipusseja tai bambunpurua pusseissa, jotka imevät kosteutta. Pussissa olevat valkoiset rakeet muuttuvat geelimäiseksi hyytelöksi kosteutta imiessään. Pakkauksen ohjeen mukaan niitä vaihdetaan 1-3kk välein. Meillä ne ovat hyytelöä jo kahden viikon kuluttua vaikkei kotimme erityisen kostealta tunnu.

Senpä vuoksi noudatin South China Morning Post'in ohjeita ja ostin tänään oikean kosteudenpoistolaitteen. Kone maksoi 200 euroa ja hurisee nyt kodikkaasti vierashuoneessa jonne viemme pesukoneesta tulevat, mahdollisesti vielä hieman kosteat vaatteet vaatetangolle roikkumaan.

Amerikassa meillä oli Edgehill Roadin kellarissa samantyyppinen vehje. Mutta se kellari oli oikeasti kostea. Muistan niiltä ajoilta kerran kun näin vanhemmanpuoleisen naisen seisovan kotimme edessä kadulla. Kävin kysymässä onko hänellä joku huoli. Ei huolta, mutta hän oli lapsena asunut talossamme. Tuntui luonnolliselta pyytää hänet sisään katsomaan taloa. Hän ihmetteli miten kellarista oli voitu tehdä "huone", koska talon alla oli lähde ja hänen isänsä oli joskus 30-luvulla kertonut sieltä tulevan ikuisesti kosteutta. Kosteudenkerääjän säiliö veti varmaan 10 litraa vettä ja sitä piti tyhjentää pari kertaa viikossa - uskon siihen lähteeseen! Tämän uuden laitteen vesisäiliö vetää vain muutaman litran eikä sen ole tarkoitus olla jatkuvasti päällä. Se sammuukin itsestään oltuaan 12t yhtämittaisesti käynnissä.

Suomessa ei pitäisi olla hometta ollenkaan koska ei ikinä ole kuumaa ja kosteaa. Aina voi pitää ikkunoita auki. Silti hometaloja on vaikka kuinka paljon. Se on kummallista.

Erilaisia kosteudenkerääjiä joita meillä on käytössä. Purkeissa on valkoisia rakeita jotka imevät kosteuden niin että muuttuvat vedeksi. Lopulta rakeita ei ole yhtään ja purkillinen vettä kaadetaan pois ja purkki heitetään roskikseen. Koukulla varustettu raepussi menee henkarikaappiin, oikealla oleva jonkinlaisia helmiä sisältävä pussi roikkuu ovenkahvassa. Sen sisällön pitäisi muuttua kosteuden myötä oranssiksi mutta 6 kuukautta roikuttuaan väri on edelleen sama. Sitten on niitä laatikoihin meneviä geelipusseja ja bambupurua erilaisissa pusseissa.

Uusi kosteudenkerääjä vierashuoneen lattialla.

Kosteudenkerääjän hienosäätönäppäimistö. Laite on tänään ostettu joten mitään kokemusta en vielä siitä voi jakaa. (P.S. seuraavana aamuna säiliössä oli 1,5l vettä 12 tunnin ajalta kerättynä.)

Neljä päivää Chennaissa

Chennai on aina ollut kaukaa kaunis. Tämä on Holiday Innin kattoterassilta otettu kuva. Hyvä uima-allas ja lämmin ilma.

Mikko käy silloin tällöin Chennain tehtaassa katsomassa että asiat ovat edelleen hyvin. Hyvin latureita tehdään edelleenkin vaikka suurella tehdasalueella ei tehtaista enää ole kuin Salcomp jäljellä. No, kun Mikko oli menossa taas Chennaihin, niin ihan yhtäkkiä minulle tuli tunne että olisipa kiva käydä Chennaissa ja sitten löysimme sopivan hintaisen lennon ja siten lähdin mukaan. Edellinen kerta Intiassa oli joulukuussa 2012 kun muutimme sieltä pois.

Uusi lentoasema oli ilmeisesti valmistunut, mutta en oikeastaan huomannut että se oli uusi. Tavallaan on ihanaa ettei asiat muutu. Keskeneräisyyden tunnelma jonka muistan niin hyvin Intiasta, leijui koko lentoasemalla. Seinät olivat kotoisasti osin maalattu, osin maalaamattomat, osin maali oli jo kulumassa pois. Kokolattiamaton saumat, nurkat ja reunat repsottivat viimeistelemättöminä tupsuina, joihin väsynyt jalkojaan laahaava matkustaja kompastui. Loputon lasiseinäinen käytävä, jota pitkin kuljettiin ensin puoli kilometria vasempaan ja käännyttin takaisin oikealle seuraten lasiseinän toista puolta suunnilleen samaan kohtaan mistä oli lähdettykin, mutta siis lasiseinän toiselle puolelle, oli ärsyttävä. En silti usko että käytävää suunniteltaessa oli ajateltu matkustajien kannalta inhottavin vaihtoehto. Joko ei oltu ajateltu mitään tai oli ajateltu todella pitkälle siten että lentomatkustajien on hyvä oikaista jalkojaan ja saada veri kiertämään lentomatkansa jälkeen. En usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta olen hyvin negatiivinen luonne.

Sen sijaan immigraatio sujui hienosti. Olin tehnyt viisumihakemuksen netissä ja sain viisumin passiini muutamassa minuutissa ja immigraatio hoitui samalla tiskillä. Käsittämätöntä tehokkuutta. Samoin matkatavarat tulivat nopeasti, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. Uutta oli myös se ettei lentoaseman ulkopuolella vyörynyt laumoittain ihmisiä vaan ulos pääsi kävelemään vapaasti ilman että joutui työntämään ketään pois tieltä.  Vastaanottajat pysyivät heille varatussa paikassa mikä oli minusta todella erikoista.

Babu, entinen autonkuljettajamme, oli hieman laihtunut mutta muuten entinen Babu. Kuljin kolme päivää Babun kyyditsemänä ja viimeisenä päivänä Venkateshin, toisen entisen autonkuljettajani kanssa. Venkatesh ei ollut laihtunut. Babu oli yhtä korrekti kuin aina, niukkasanainen, kunnes jotain häneltä kysyin, jolloin puhetta purskahti kuin tulppa olisi avattu. Tuttu Babu. Venkatesh taas puhui koko ajan kuten aina ennenkin.

Suurimpana juoruna kuulin että Prabha, se varsinainen oma autonkuljettajani, on nyt päässyt vihreälle oksalle, rikastunut ruettuaan veljensä kanssa grynderiksi tai kiinteistöalalle tai jotain sellaista. Prabha, joka ei koskaan ollut mikään ruudinkeksijä, vaan hyvin hitaasti ajatteleva nahjus ja ilmiselvä luuseri! Sellainen josta usein ajattelin kuinka Prabhan isä ja veli olivat varmasti hakanneet häntä pienenä, siitä oli tullut se kepitetyn koiran anova katse joka Prabhalla aina oli. Mutta Prabha oli kuitenkin rikastunut niin että oli ostanut auton! Tämä on todella mullistavaa. Prabha oli aloittanut työuransa kadunkulmassa silittäjänä, hankkinut ajokortin ja edennyt Huyndain autotehtaan testikuskiksi, sieltä autonkuljettajaksi ja nyt siis grynderiksi. Auto! Kadunkulman silittäjällä ei ikinä ole kuin korkeintaan ruosteinen Hero-merkkinen polkupyörä. Moposta silittäjä voi uneksia, mutta ei ikinä autosta. Ja Prabha, ihana luotettava päähänpotkittu kuskini, oli onnistunut sosiaalisessa nousussa.

Samoin entiselle talomme vartijalle Supervorille oli käynyt hyvin. Supervor oli nyt autonkuljettaja. Autonkuljettajana voi tienata hyvinkin kolme kertaa enemmän kuin vartijana. Eikä Supervorkaan mikään järjen jättiläinen ollut. Rutiköyhän riisinviljelijän pojalta todella hieno saavutus!

Babun perheessä oli sen sijaan tapahtunut ikäviä. Babun nuorempi veli jonka kouluttamiseen oli sijoitettu perheen rahat, oli insinööriksi valmistuttuaan tavannut töissä tytön jonka kanssa oli nyt sännännyt rakkausavioliittoon. Babu oli yrittänyt puhua veljelleen järkeä, isä oli raivonnut, äiti sairastunut surusta. Poika ei suostunut tavalliseen, hyväksi havaittuun vanhempien järjestämään avioliittoon. Viikon oli riidelty ja sitten äiti kuoli, tottelemattoman pojan rakkausavioliiton aiheuttama suru ja murhe oli liikaa sokeritautiselle vanhukselle. "My mother very old, Mam, 53 years".

Kun muinoin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan rakkausavioliitosta, siitä puhuttiin sellaiseen sävyyn että kuulin termin "love marriage" aivan luontevasti sanana "low marriage". Muistan silloin keskustelussa itsekin yrittäneeni myötätuntoisena kauhistella "alhaista avioliittoa", koska ajattelin että kyse oli jostain pöyristyttävästä kastierosta tai muusta hirveästä jutusta. Samaan tyyliin rakkausavioliitosta aina puhuttiin, jotenkin vaikeasti tai asiana jota kuuluu selitellä ja hävetä.

Ostoskeskuksessa kavereiden valokuvaaminen on yhtä suosittua kuin aikaisemminkin.

Uusin ostari Phoenix Mall on todella hieno ja melkein viimeistelty. WC:stä puuttui saippua ja vain yksi lavuaari toimi, mutta muuten se oli ihan kuin tavallisessa elämässä.

Kävin Kalpa Drumasta tilaamassa mökille verhot jotka tehtiin valmiiksi niin nopeasti että sain ne mukaani Hong Kongiin. Istuin Anokhissa ja Ametystissa kahvilla ja lounaalla, kävin Express Avenue Shopping Mall'issa, kävin myös kashmirilaisten mattokauppiaiden luona katsomassa heidän uusia mattovalikoimiaan. Uusia mattoja meille ei enää mahdu, mutta olimme ilmeisesti sen verran hyviä asiakkaita että myyjä muisti heti minut nimeltä ja käski sanoa terveisiä Mikolle (jonka nimen myös muisti) ja kertoi että ostamamme silkkimatto maksaa nyt yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä me maksoimme siitä kaksi ja puoli vuotta sitten. Meitä varmasti huijattiin mattokaupoissa pahan kerran, mutta olemme edelleen valtavan tyytyväisiä mattoihimme joten kaikki on hyvin.

Chennaissa oli hyvä käydä. Neljä vuotta siellä oli rankkaa mutta samalla ihmeellistä aikaa. En oppinut Intiasta mitään muuta kuin ettei sitä voi ymmärtää tai selittää. Luin nyt vanhoja blogejani tuolta ajalta ja ihmettelin olenko minä todella joskus elänyt noin erikoista elämää.

Kompostointia keittiössä

Olemme todella tyytyväisiä Hong Kongin kotiimme. Talo on aivan keskustassa: jotkut ilmoittaa osoitteeksi Admiralty, jotkut Wanchai. Joka tapauksessa kävelemme Centraliin, Sohoon ja Causeway Bayhin. Kävelemme myös ylös Peakille mutta se on enemmän urheilua koska siinä tulee hiki. Tosin olen kävellyt sinne minihame päälle, ballerinat jalassa ja käsilaukku olalla mutta silloin tunsin itseni vähän tyhmäksi. Sohoon kävelee 20 minuutissa kuten Causeway Bayhinkin, Central on 10 minuutin kävelyn päässä, Peakille kapuaa 30 minuutissa. Metro, bussit ja ratikat ovat ihan vieressä.

Hong Kongissa asutaan luultavasti ahtaimmin maailmassa. 90% opiskelijoista asuu vanhempiensa kanssa ja jatkavat vanhempiensa kanssa yhteiseloa samassa asunnossa vielä senkin jälkeen kun ovat valmistuneet, menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsen. Asunnot ovat kertakaikkiaan kalliita. Ja pieniä. Kun haimme asuntoa, katsoin myös suurempia asuntoja halvemmilta paikoilta, mutta tajusin pian että suuremmat neliöt tarkoittivat vain pienempiä huoneita joita oli enemmän. Mitä enemmän oli neliöitä, sitä pienemmäksi olohuone ja master bedroom kutistuivat. Kaikista asunnoista nykyinen tuntuu todelliselta löydöltä. Olohuone on avara koska eteistä ei ole, ovesta astutaan suoraan olohuoneeseen. Makuuhuoneeseemme mahtuu King-size sänky mikä on harvoin mahdollista. Tosin hongkongilainen King ei ole sama kuin amerikkalainen, mutta silti 200 x 180 cm sänky on parempi kuin 180 x 145 cm tai jotain muuta, sänkyjen koot ovat standardoituja vain siten että ne ovat pieniä ja mahtuvat minikokoisiin makuuhuoneisiin joihin ei muuta sitten mahdukaan.

Ei minun silti pitänyt sängyistä kirjoittaa. Tuli varmasti selväksi että olemme enemmän kuin tyytyväisiä kotiimme.

Kun kävin katsomassa lokakuussa tätä tulevaa kotiamme, huomasin keittiön tiskiallaskaapin haisevan ja siinä oli kosteusvauriota. Ei se ole suuri juttu, vuokranantaja korjaa tuollaiset. En pitänyt kiirettä korjauksen kanssa koska tyhjän asunnon kalustaminen oli tärkeämpi juttu, meillehän ei tullut mitään muuttokuormaa Suomesta. Sitten tuli joulu ja lähdimme Suomeen enkä edelleenkään tehnyt muuta kuin ilmoitin vuokranantajalle että kaappi kannattaa joskus korjata.Tai itse asiassa ilmoittaminen on tehty vielä helpommaksi vuokralaiselle. En ole koskaan tavannut vuokraisäntäämme enkä kommunikoi hänen kanssaan, vain välittäjän kanssa.

Kaappi ja koko keittiö haisi kieltämättä mädälle. Tai homeelle tai ehkä homeiselle mädälle. Korostui aina kun käytin pyykinpesukone-kuivuriyhdistelmää. Keittiön käyttö on meillä mitätöntä - aamupala, iltatee. Muuten syödään jossain ulkona. Ja Mikkohan on joka tapauksessa melkein aina matkoilla joten ei kannattanut hötkyillä. Mutta lähetin vihdoin WhatsAppilla välittäjälle uudet valokuvat kaapin uusista homeista ja pyysin että se korjataan.

Kesti kolme päivää ja tänään kaappi on ilmeisesti kunnossa. Tuli yksi korjausmies, ilahduttavasti englantia puhuva pappa ja sanoi korjaavansa sekä vuodon että homehtuneen kaapin lattian. Toisin kuin Intiassa, puusepällä oli kaikki omat työkalut mukana. Jotenkin se teki vaikutuksen minuun. En varmasti ikinä unohda Intian aikojen ikuisia korjauksia ja sitä miesmäärää joka lappasi kotiimme korjaamaan milloin mitäkin. Nyt vain istuin huolettomana ruokapöydän ääreen puhtaaksikirjoittamaan äitini sota-aikaisia kirjeitä veljelleen, projekti joka on unohtunut pahan kerran.

Keittiöstä tuleva haju muuttui. Se ei ollut enää homeisen mätä lemu vaan puhtaan kompostin multainen tuoksu. Ihan miellyttävä mutta aika yllättävä. Meillä ei ole kompostointimahdollisuutta koko talossa. Käänsin pääni ja keittiön lattialla näytti olevan multakasa. Erikoista.
- "Not good material any more?" esitin älykkäästi
- "Bad, very bad chipboard (vai mikähän sen käyttämä erikoissana nyt oli). Water leaking here and here. I will repair leakage and floor." sanoi puuseppä

Lastulevystä näköjään tulee varsin hyvää multaa. Kannattaa muistaa mökillä. Kerrostalossa en keittiön allaskaapissa viitsi pitää kompostia muhimassa. Matoja ei ollut mutta en muutenkaan harrasta onkimista. Kaikki hyvin ja kunnossa, haju on pois, home ei leviä muihin rakenteisiin ja jatkan äitini kirjeiden puhtaaksikirjoittamista.

 Minusta tämä allaskaapin lattia on sen näköinen että se alkoi vaatia jo pientä korjausta.

Kaapinkorjaaja repikin ensitöikseen kaiken irtilähtevän kaapista. Ihan viisas toimenpide.

 Betonivalun alta näkyi pilkistävän multaa mutta se olikin vain vettynyttä lastulevyä.

 Kostunut ja puolittain maatunut lastulevy tuoksuu puhtaalle mullalle. Yllättävää ja miellyttävää silloin kun itse joutuu olemaan samassa pienessä asunnossa korjauksen ajan.

 Keittiökaappi on parissa tunnissa korjattu, pesukone päällä, lattia siisti. Ei enää hajua.

 Samalla voin esitellä muutenkin kotiamme. Tässä olohuone.

Tämä kuva on otettu olohuoneen maton päällä ja näyttää missä eteinen ja ruokailutila on. Tai siis ulko-ovi kerrosaulaan jossa on 3 hissiä ja lisäksi suurempi tavarahissi. Porraskuilussa jokaisessa kerroksessa on roska-astiat jotka tyhjennetään pari kertaa päivässä. Eli roskia ei saa itse raijata ulos asti. 

Makuuhuoneeseen mahtuu King size-sänky ja mahtuu vielä liikkumaan. Sen lisäksi saimme sinne vallan hyvin asennettua Ikean suuren liukuovellisen vaatekaapin. Ikkunalauta on leveä ja toimii yöpöytänä minulle, Mikko ei tarvitse sellaisia ylellisyyksiä.

Vierashuoneessa säilytetään yleensä silitettäviä vaatteita räkissä roikkumassa. Tämä sänky on hyvää hongkongilaista Queen-standardia jota olemme levittäneet hankkimalla siihen Ikean standardin mukaisen Queen-petauspatjan jolloin siinä mahtuu kaksi aikuista ihan mukavasti nukkumaan.

Kuten asuntoilmoituksissa aina on, laitoin tähän vielä kuvan kylppäristä vaikka se on vähän brutaalia tai ei niin tyylikästä. Mutta toimiva hyvä kylppäri.