Ajankulua

Hong Kongissa elämä on tyystin toisenlaista kuin Chennaissa jossa päivät kuluivat palveluskunnan ongelmien ratkomisessa ja suuren omakotitalon kasassa pitämisessä. Muistan aina Dr. Mehtan sairaalan gynekologin joka huokasi surullisena lähtiessään kotiinsa ruokatunnilla "I have to go home for lunch. You see, we have this "luxury" of having servants in India." Olin melkein koko ajan sairaalassa töissä, vaikkakin palkattomana. Kotona kun ei kestänyt olla, juuri niiden palvelijoiden vuoksi.

Manauksessa aikani kului portugalin opiskelussa joka usein kääntyi ex tempore-vierailuihin mitä erikoisimmissa paikoissa portugalin opettajani kanssa, (englanniksi) käytyihin kiivaisiin väittelyihin opettajani kanssa tai hänen monimutkaisten avio-ongelmien ratkomiseen (englanniksi). Kävin myös itse englannin opettajan kurssin, tutkin malariaa Trooppisessa sairaalassa ja opiskelin trooppisia tauteja sairaalan ihotautilääkärin vastaanotolla ja nuokuin lääkäreiden luennoilla joista en ymmärtänyt juuri mitään (kenties johtuen edellä mainituista seikoista portugalin taitoni oli suppea).

Hong Kongissa en ole ajautunut vielä minkäänlaiseen työn tapaiseen. Kodin kanssa ei juurikaan ole puuhaa. Pieni kolmio ei palveluskuntaa vaadi - meillä käy Merry Maidsin siivouspari kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan siivoamassa, vaihtamassa lakanat, silittämässä, puhdistamassa ilmastointilaitteet. Ei siinä muuta tarvita. He tuovat pesuaineet ja -välineet mukanaan, meillähän ei ole edes pölynimuria. Kaappitilaa on asunnoissa niin vähän että pölynimuri olisi jo ongelma.

Hong Kongissa on Suomalaisyhdistys jonka uusien suomalaisten tervetuliaiskahvitilaisuudessa olen ollut  kerran (silloin kun Mikon työkaverin vaimo oli täällä). Suomalaisnaiset käyvät ilmeisesti kuukausittain kukkuloilla vaeltamassa ja jotain muutakin aktiviteettia on. En kuitenkaan ole erityisesti kaivannut suomalaista seuraa. Olen aina ajatellut ettei pelkkä kansallisuus ole ystävyyden tae. Olen lähinnä katsellut kaupungin menoa, kulkenut sinne tänne tekemättä juuri mitään.

Akupunktiokurssini alkaa lokakuussa. Sitä tulee olemaan kahtena iltana viikossa ja lisäksi on kotitehtäviä. Täysipäiväistä ohjelmaa se ei tuo, kyseessä on ohjelma joka on suunniteltu suoritettavan normaalityön päälle. Ilmoittauduin myös Oriveden Opiston proosankirjoituksen jatkokurssille ja sen myötä alkaa taas stressi kuukausittain palautettavista harjoituksista. Olen miettinyt novellikokoelmaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta joka kenties olisi mielekkäämpää kuin joka kuukausi viime hetkillä, deadlinea hipoen tuskalla tuotettu harjoitelma.

Akupunktiokurssia odotellessa ilmoittauduin University of Hong Kongin School of Professional and Continuing Educationin Kiinalaisen lääketieteen osaston kolmen illan kurssille "Chinese Tui-Na (Massage) for Building Up Healthy Life". Paristakymmenestä osanottajasta yli puolet on länsimaalaisia terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisetkin ovat alalla. Ilmeisesti ihan ketä vain ei tähänkään Avoimen korkeakoulun kaltaisen koulun kurssille oteta. Hieronta on mielenkiintoista ja hauskaa josta uskoakseni on hyötyäkin. Se perustuu akupisteisiin, sillä ei ole mitään tekemistä länsimaisen hieronnan kanssa, vielä vähemmän Mongkokin kaupunginosan hämärämaineisten "hierontapaikkojen" kanssa.

Jo vuosi sitten liityin American Women's Associationiin (AWA), mutta aktiivisuuteni typistyi yhteen luentoon. Viime vuosi oli kamalan rikkonainen, tuntuu kuin olisin ollut Hong Kongissa vain kääntymässä, olin niin paljon Suomessa. Nyt on enemmän aikaa.  AWAn sivuilta näin ilmoituksen "Mah Jong for beginners" jonne oitis ilmoittauduin. En ole ikinä pelannut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla. Jäin heti koukkuun, en tiedä miksi. Korttien sijasta on domino-pelin kokoisia laattoja joista kerätään vähän Canastan tapaan ryhmiä numeroiden tai kuvien perusteella. Pelaajia on neljä, mutta jokainen pelaa omaan pussiin. Niin, sitä pelataan rahasta. Tosin emme vielä ole ottaneet rahoja esiin, useimmiten emme ole edes varmoja onko voittajaksi itsensä julistanut todella saanut Mah Jongin. Kurssia on jäljellä enää yksi kerta. En usko kykyihini niin että rupeaisin pelaamaan kiinalaisten kanssa, joten hakeudun luultavasti American Clubin tiistaipeleihin, Klubille pääsen AWAn jäsenenä.

AWA vaikuttaa oikein mukavalta seuralta. Naisia on eri lähtöön, enimmäkseen USAsta, Briteistä, Kanadasta ja Australiasta, mutta myös muualta. Yhdistys on niin suuri että sieltä löytyy jokaiselle jotain, ei tarvitse rueta askartelemaan tipuja tai käymään kukkatoreilla kuten Philadelphiassa haksahdin norjalaisten kanssa tekemään. Täytyy myöntää että silloinkin osaa meistä ihmetytti kovasti mihin olemme itsemme ajaneet kun väkelsimme sormet liimassa  hirvittäviä joulukuusenkoristeita todeten että ydinosaamisemme lienee jossain aivan muualla.

Tiedän että minun pitäisi eniten paneutua siihen oikeaan kirjoittamiseen. Yritän elvyttää bloginkirjoittamisen sormiharjoitusten vuoksi jotta proosankirjoitus saisi vauhtia. Oriveden verkkokurssi on todella hyvä, muut opiskelijat kommenteineen valtavan kannustavia ja saamme todella hyvää sparrausta, ehdotuksia ja kritiikkiä toisiltamme, sekä tietysti kurssin vetäjältä. 

Yksin syömässä

 Käytännössä koko kuukauden, jonka olen ollut Hong Kongissa, olen syönyt yksin. Vain yhden viikon vietin sosiaalista elämää kun Mikon työkaverin vaimo tuli lomalle tänne ja päivisin meitä oli kolme Salcompin rouvaa liikkeellä. Se oli hauskaa mutta myös uuvuttavaa. Viihdyn hyvin yksin.

Vaikka yksin on kivaa olla, ravintolassa yksin syöminen on ankeata. Luin Hesarista tänään artikkelin jonka otsikossa kysyttiin "Miksi ravintolassa yksin syöminen ahdistaa?". Juttu oli aivan turha koska vastausta otsikon kysymykseen ei annettu. Kerrottiin vain että ruokailu on sosiaalinen tapahtuma ja yksin ruokailijoilla on usein puhelin tai luettavaa mukana. Oikea uutispommi siis.

Olen ahdistuksen uhallakin syönyt yksin ravintoloissa. On minulla iPad ja älypuhelin joita räpellän ruokaa odotellessa ja ruoasta riippuen myös syödessä. Käytöstapoja ei tarvitse murehtia koska olen Hong Kongissa ja joka ainoa ihminen on liikkeellä kännykkä kädessä. Myös ravintolassa, nekin jotka ovat suuressa joukossa. Olen aina ajatellut että suomalaiset ovat maailmanmestareita kännykänkäytössä ja siitä johtuvasta epäsosiaalisuudesta, mutta olen väärässä. Oma kännykän käyttöni on alkeellista. En pysty samanaikaisesti kävelemään ja lukemaan South China Morning Postia vaan törmään ihmisiin tai seiniin. Ravintolassa voin syödä jotain riisiruokaa kännykkä edessä mutta keitot eivät onnistu. Läikytän liikaa. Olen surkea lerppahuuli keittojen kanssa. Samoin tomaattikastikeruoat kuten italialaiset pastakastikkeet roiskuvat vaatteilleni ja pöytäliinalle. Ja myös iPadille.

Toisaalta iPad on inhottava laite jota en ole oppinut käyttämään ja se saisi tuhoutuakin tahraavan tomaattikastikeen alle.

Mutta palaan vielä kysymykseen yksin ruokailusta: syön ravintolassa lounaan. Se on helppoa koska monet tulevat töistä yksin lounaalle enkä siis ole ainoa orpo. Pienissä paikoissa yksinäiset laitetaan joka tapauksessa pöytään jossa istuu muita, koska lounaspaikat ovat tupaten täynnä ihmisiä. Illalla ollaan sosiaalisia ja suurin joukoin syömässä enkä himoitse sellaiseen seuraan yksin. Illaksi voin hakea jotain valmisruokaa tai syödä leipää. Joskus käyn sushipaikassa, mieluiten sellaisessa jossa sushi- ja sashimiannokset pyörivät hihnalla, istutaan hihnan äärellä, noukitaan mitä haluaa syödä ja hinta määräytyy lautasten värin ja lukumäärän mukaan.

Eilen minulla oli Causeway Bayn Ikeaan asiaan ja poikkesin - yksin - reippaasti Jamie Oliverin italialaispaikkaan, joka on saanut aika ristiriitaisia arvosteluja. Se oli tosi helppo paikka yksinäiselle! Sellainen mutkaton paikka, isommat porukat oli kodikkaan tilan toisella puolella ja yksinäisille oli pieniä pöytiä toisaalla. Muutama muukin oli yksin ja uppoutunut pelaamaan kännykällä jotain tärkeää peliä. Paikka oli aika kallis - 17 euroa lounaasta - mutta maukas kokonaisuus. Alkupala bruschettassa oli kivasti narskuvaa porkkanaa ja jotain muuta juuresta tomaatin lisäksi ja pääruokapasta joka minusta ei ollutkaan pasta, oli mainio. En ole ruokabloggaaja joten en kuvaile ateriaa sen enempää, riittänee kun sanon että voin mennä toistekin.
Yleensä syön lounaaksi jonkun 5-7 euron ruokaisan ramen-, pho- tai nuudelikeiton kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Ja todella, kaikki ovat uppoutuneita pöydällä olevaan kännykkäänsä ruokailun ajan.

Aamulenkki

Olen yrittänyt ryhdistäytyä reippaammaksi ja ruennut juoksemaan aamuisin. Ei nyt joka aamu, mutta useamman kerran viikossa. Sellainen puolen tunnin lenkki, mutta matkan pituudesta en osaa sanoa mitään. Ainakin siinä on noin neljäsataa porrasta joita kipitellään ylös ja alas.

Menen hissillä alas ja hiljaisella sivukadullamme näen ensimmäiseksi kaksi vanhaa naista voimistelemassa. Sellaisia naisia ei muuten täällä näe, kommunismi-Kiinan reliikkejä, Mao-uniformujen sijaan sellaiset nilkan yläpuolelle päättyvät epäpukevat mustat one-size-fits-all housut ja 2/3-hihainen samea kukkapaita. Hiuksissa permanentti. Hong Kongin vanhat naiset ovat minusta tyylikkäitä, kuten nuoretkin, mutta ehkä heillä on tuo rento koti-look johon törmään aamuisin. Ikäihmisten aamuvoimistelu kestää tunnin ja sisältää lähinnä vinhavauhtista käsien heiluttelua ja hartioiden pyörittelyä.

Talomme kulmalle ovat kerääntyneet viereisessä puistossa metsästävät kissat odottamaan kissa-mummon tuloa. Hän saapuu ruokakassien kanssa seitsemän maissa, yllään samanlainen kukkapaita ja epäpukevat housut kuin voimistelijoilla.

Kiipeän melkein 200 porrasta ylös neljässä minuutissa ja huohotan läkähtyneenä. Tiedän että puuskutuksestani huolimatta jaksan juosta, joten heti portaiden yläpäässä alan jolkottaa Kennedy Roadia. Sitäpaitsi portaat ovat varsin vilkkaasti liikennöidyt ja nääntyminen portaissa olisi tosi noloa. Ylempänä asuvat kävelevät rappuset alas metroasemalle ja ylösmenijät jatkavat vielä ylemmäksi Bowen Roadille autottomalle juoksupolulle tai jäävät pelaamaan tennistä. Jotkut kantavat fillarinkin portaat ylös ja polkaisevat Peakille. Eli ei kannata vaikuttaa uupuneelta, portaiden kipuaminen ei ole mikään suoritus vaikka jo aamulla on +27C ja ilmankosteus kastelee paidan seistessäkin.

Portaiden yläpäässä on korkea asuintalo ja sen edessä on kello 6:30 alkaen sekä aasialaisia että länsimaalaisia lapsia odottamassa koulubusseja. Lapsilla on erilaisia koulupukuja päällään joten he menevät useampaan eri kouluun. Lapsia saattelee filippiiniläisen tai indonesialaisen näköinen lastenhoitaja tai kotiapulainen, joskus mukana roikkuu myös äiti ja useimmilla on koirakin. Koiran ulkoilutus on kotiapulaisen hommaa. Koiria ulkoiluttavat kotiapulaiset rupattelevat keskenään jossain jalkakäytävällä ja nappaavat siinä sivussa koiran kakat sanomalehteen. Vesipullo on mukana jotta koiran pissat voi huuhtoa pois.

No, minä hölkkään kotiapulaisrykelmien ohi. Kapealla Kennedy Roadilla on kohtalaisesti liikennettä ja on pysyttävä jalkakäytävällä. Joskus joku töihin kävelijä osuu eteen ja on hidastettava kun ei mahdu ohittamaan - tie on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Vaikka tie on puiden varjostama ja puistomainen, muutamia korkeita taloja on matkan varrella, kaikkien edessä lapsia odottamassa koulubusseja. Muutama töihin juoksija ohittaa minut, yksi urheilu-T-paidassa ja suorissa housuissa kävelevä valkohapsinen britin näköinen herrasmies kävelee reippaasti aina vastaan, töihin menossa.

15 minuutin juoksun jälkeen kipitän Hong Kong Parkin portaat alas. Portaiden liukkaus ei haittaa, mutta ne kohdat missä ei ole portaita, vain alamäkeä, on paras kävellä koska polku on sademetsän tyyppisestä kosteudesta liukas. Peak Tram'in kohdalla on Sports Center ja Squash-halli, jonne menee aina ihmisiä. Hirveän reippaita nämä hongkongilaiset. Juoksen vaihteeksi portaat ylös Hong Kong Parkiin ja löydän lisää portaita Tai Chi areenalle. En tiedä miksi siellä ei joukoittain harrasteta Tai Chita, siellä on vain yksinäinen nainen. Olympic Squaren portaista yritän selvitä ennen seitsemää jolloin sinne kokoontuu toistakymmentä todella trimmissä kunnossa olevaa länsimaalaista naista kahvakuulien ja muiden varusteiden kanssa. Heidän kuntoilunsa on kuin jostain amerikkalaisesta armeijaleffasta. Boot Camp. Värisen, kun kuvittelen itseni heidän joukkoon.

Taas tulee portaita ylös ja pääsen konservatorioon. En tiedä mikä konservatorio on mutta sen edustalla on kymmenisen kiinalaista eläkeläistä harjoittamassa Tai Chi'tä. Olen yrittänyt etsiä paikkaa missä opetetaan Tai Chi'tä, mutta sellaista ei ole löytynyt tai ne ovat kiinankielisiä juttuja. Ehkä koko harrastus on kuolemassa, en ole nähnyt yhdenkään itseäni nuoremman sitä harjoittelevan.

Vanhoja on muutenkin puistossa. Iäkkäät pariskunnat ovat aamuvoimistelemassa (heiluttamassa käsiään) tai filippiiniläiskotiapulainen taluttaa jotain todella vanhaa aamulenkille. Puoli kahdeksan aikaan alkaa koululaisia kulkea puiston laidassa olevaan kouluun ja tietysti työmatkalaisetkin oikaisevat puiston poikki.

Puiston jälkeen tulee taas ylämäki. Se on niin lohduton että kävelen sen. Kuitenkin viimeisen nousun, nelisenkymmentä porrasta takaisin Kennedy Roadille, juoksen ja yritän pientä loppukiriä omien portaidemme yläpäähän. Niiden alasmeno sujuu ketterästi ja kevyesti hypellen, kun tietää että lenkki on lopussa. Alhaalla eläkeläiset ovat edelleen heiluttamassa käsiään ja ruokalevolla olevat kissat nauttineet aamupalansa.

Aiemmin en ole ajatellut sanontaa "märkä kuin uitettu kissa". Minun aamuissani kissat makoilevat viihtyisästi turkki kuivana kun minä menen kotiovelle märkänä kuin käytetty tiskirätti. Aina voin yrittää selittää itselleni että juoksen vauhdikkaasti ja kissat vain syövät.