Kylmässä kärvistelyä

Totuuden nimessä on myönnettävä että Hong Kongissa on todella kylmä vain sisällä. Kuulin jokin aika sitten, että  täällä sisälämpötila pitäisi säätää 25C asteeseen. Todellakin, Hong Kongin ympäristöministeriön sivuilta löytyi tuo suositus! Kolmannes Hong Kongissa kulutetusta sähköstä tärvääntyy nykyään ilmastointiin. Toimistot ja kauppakeskukset, ravintolat ja kahvilat, myös metrot ja bussit puhaltavat hyytävän kylmää 16-asteista ilmaa kesävaatteisiin sonnustaneiden ihmisten niskaan. 

Ihan sama juttu oli kyllä Brasiliassa ja Intiassa. Valitin aina kylmyydestä ja minulle naurettiin. "Tulet lumen ja jään keskeltä Suomesta ja valitat kylmää!!" Sanoin että meillä pidetään käsineet kädessä ja talvitakki päällä kun ilma menee alle 15C ja sisällä meillä on lämmitys, mutta ei sitä uskottu. Ilmastointi oli aina 16C asteessa, koska sen kylmemmäksi sitä ei saanut säädettyä. Paikalliset ovat tottuneet tapaan, mutta ihmettelen miksi he sietävät sitä. Flunssakausi tuntuu olevan jatkuvasti päällä ja suurin syy on varmasti järkyttävät sisä- ja ulkoilman lämpötilaerot.

Koko vuosi Hong Kongissa on ollut ennätyskuuma. Keskimääräinen lämpötila tämän vuoden tammi - lokakuun lopun välillä oli 24.7C. Se tietää kuuminta vuotta kautta aikojen, ainakin siitä lähtien kun Hong Kongiin perustettiin Ilmatieteen laitos 1884. Vielä marraskuun lopussa elämme edelleen 25-28C-asteista kesää. Villatakkia en ole tarvinnut, paljain säärin voi kulkea, sandaaleissa pärjää hyvin. Poikkeuksellista, sanovat nekin jotka tietävät minua paremmin asioista.

Kun sitten eilen ennusteen mukaan lämpötila romahti yli kymmenen astetta, ollen yöllä jopa +14C eikä päivälläkään jaksanut nousta kuin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen, hongkongilaiset saivat vihdoin sonnustautua talvivaatteisiin. Kuten South China Morning Postissa haastateltu neito kommentoi "talvivaatteet ovat niin tyylikkäitä, on hauska pukea useampi kerros vaatteita päälle, kulkea saappaissa ja talvitakissa".

Talvi Hong Kongissa onkin pukeutumisen kannalta mukava. Takki voi olla rennosti auki paljastaen takin kanssa yhteensopivan asukokonaisuuden, huivi on vain koristeena, saappaiden ei tarvitse olla rännänkestäviä eikä missään nimessä lämmittäviä. Lapsilla ei ole toppavaatteita eikä välikausihaalareita, kuravaatteitasta puhumattakaan, jos niitä Suomessakaan enää käytetään kun ulkoiluvaatemateriaalit ovat nykyään niin kehittyneitä.

Lopetimme ilmastoinnin käytön toissapäivänä. Nyt voi tuulettaa ikkunan avaamalla. Tuntuupa kivalta! Loppuviikoksi on taas luvassa lämmintä, mutta näistä muutamista kirkkaista 20 asteen päivästä osaa nauttia.

Tänä aamuna Mikko tuijotti ikkunasta ulos, "taivas on ihan kuin Alpeilla kuulaana pakkaspäivänä" ja valitti kylmää voimallisesti että uskoin arktisen sään koittaneen. Minulla ei ole pitkähihaista urheilupuseroa joten puin Mikon lämpöpaidan aamulenkille. Kello oli jo 9 ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lämmittäen kuten Suomessa kesällä. Pitkähihainen pusero oli kertakaikkiaan turha, mutta tuollaisten teknisten hikivaatteiden etu on se että ne jotenkin käsittelevät hienosti kosteuden. Oli varmaan ihan sama oliko minulla pitkähihaista vai ei. Pitkälahkeiset juoksutrikoot minulla on vain Suomessa, siellä juoksen suunnilleen kerran vuodessa ja nyt olen Hong Kongissa.

Aamulenkki

Olen yrittänyt ryhdistäytyä reippaammaksi ja ruennut juoksemaan aamuisin. Ei nyt joka aamu, mutta useamman kerran viikossa. Sellainen puolen tunnin lenkki, mutta matkan pituudesta en osaa sanoa mitään. Ainakin siinä on noin neljäsataa porrasta joita kipitellään ylös ja alas.

Menen hissillä alas ja hiljaisella sivukadullamme näen ensimmäiseksi kaksi vanhaa naista voimistelemassa. Sellaisia naisia ei muuten täällä näe, kommunismi-Kiinan reliikkejä, Mao-uniformujen sijaan sellaiset nilkan yläpuolelle päättyvät epäpukevat mustat one-size-fits-all housut ja 2/3-hihainen samea kukkapaita. Hiuksissa permanentti. Hong Kongin vanhat naiset ovat minusta tyylikkäitä, kuten nuoretkin, mutta ehkä heillä on tuo rento koti-look johon törmään aamuisin. Ikäihmisten aamuvoimistelu kestää tunnin ja sisältää lähinnä vinhavauhtista käsien heiluttelua ja hartioiden pyörittelyä.

Talomme kulmalle ovat kerääntyneet viereisessä puistossa metsästävät kissat odottamaan kissa-mummon tuloa. Hän saapuu ruokakassien kanssa seitsemän maissa, yllään samanlainen kukkapaita ja epäpukevat housut kuin voimistelijoilla.

Kiipeän melkein 200 porrasta ylös neljässä minuutissa ja huohotan läkähtyneenä. Tiedän että puuskutuksestani huolimatta jaksan juosta, joten heti portaiden yläpäässä alan jolkottaa Kennedy Roadia. Sitäpaitsi portaat ovat varsin vilkkaasti liikennöidyt ja nääntyminen portaissa olisi tosi noloa. Ylempänä asuvat kävelevät rappuset alas metroasemalle ja ylösmenijät jatkavat vielä ylemmäksi Bowen Roadille autottomalle juoksupolulle tai jäävät pelaamaan tennistä. Jotkut kantavat fillarinkin portaat ylös ja polkaisevat Peakille. Eli ei kannata vaikuttaa uupuneelta, portaiden kipuaminen ei ole mikään suoritus vaikka jo aamulla on +27C ja ilmankosteus kastelee paidan seistessäkin.

Portaiden yläpäässä on korkea asuintalo ja sen edessä on kello 6:30 alkaen sekä aasialaisia että länsimaalaisia lapsia odottamassa koulubusseja. Lapsilla on erilaisia koulupukuja päällään joten he menevät useampaan eri kouluun. Lapsia saattelee filippiiniläisen tai indonesialaisen näköinen lastenhoitaja tai kotiapulainen, joskus mukana roikkuu myös äiti ja useimmilla on koirakin. Koiran ulkoilutus on kotiapulaisen hommaa. Koiria ulkoiluttavat kotiapulaiset rupattelevat keskenään jossain jalkakäytävällä ja nappaavat siinä sivussa koiran kakat sanomalehteen. Vesipullo on mukana jotta koiran pissat voi huuhtoa pois.

No, minä hölkkään kotiapulaisrykelmien ohi. Kapealla Kennedy Roadilla on kohtalaisesti liikennettä ja on pysyttävä jalkakäytävällä. Joskus joku töihin kävelijä osuu eteen ja on hidastettava kun ei mahdu ohittamaan - tie on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Vaikka tie on puiden varjostama ja puistomainen, muutamia korkeita taloja on matkan varrella, kaikkien edessä lapsia odottamassa koulubusseja. Muutama töihin juoksija ohittaa minut, yksi urheilu-T-paidassa ja suorissa housuissa kävelevä valkohapsinen britin näköinen herrasmies kävelee reippaasti aina vastaan, töihin menossa.

15 minuutin juoksun jälkeen kipitän Hong Kong Parkin portaat alas. Portaiden liukkaus ei haittaa, mutta ne kohdat missä ei ole portaita, vain alamäkeä, on paras kävellä koska polku on sademetsän tyyppisestä kosteudesta liukas. Peak Tram'in kohdalla on Sports Center ja Squash-halli, jonne menee aina ihmisiä. Hirveän reippaita nämä hongkongilaiset. Juoksen vaihteeksi portaat ylös Hong Kong Parkiin ja löydän lisää portaita Tai Chi areenalle. En tiedä miksi siellä ei joukoittain harrasteta Tai Chita, siellä on vain yksinäinen nainen. Olympic Squaren portaista yritän selvitä ennen seitsemää jolloin sinne kokoontuu toistakymmentä todella trimmissä kunnossa olevaa länsimaalaista naista kahvakuulien ja muiden varusteiden kanssa. Heidän kuntoilunsa on kuin jostain amerikkalaisesta armeijaleffasta. Boot Camp. Värisen, kun kuvittelen itseni heidän joukkoon.

Taas tulee portaita ylös ja pääsen konservatorioon. En tiedä mikä konservatorio on mutta sen edustalla on kymmenisen kiinalaista eläkeläistä harjoittamassa Tai Chi'tä. Olen yrittänyt etsiä paikkaa missä opetetaan Tai Chi'tä, mutta sellaista ei ole löytynyt tai ne ovat kiinankielisiä juttuja. Ehkä koko harrastus on kuolemassa, en ole nähnyt yhdenkään itseäni nuoremman sitä harjoittelevan.

Vanhoja on muutenkin puistossa. Iäkkäät pariskunnat ovat aamuvoimistelemassa (heiluttamassa käsiään) tai filippiiniläiskotiapulainen taluttaa jotain todella vanhaa aamulenkille. Puoli kahdeksan aikaan alkaa koululaisia kulkea puiston laidassa olevaan kouluun ja tietysti työmatkalaisetkin oikaisevat puiston poikki.

Puiston jälkeen tulee taas ylämäki. Se on niin lohduton että kävelen sen. Kuitenkin viimeisen nousun, nelisenkymmentä porrasta takaisin Kennedy Roadille, juoksen ja yritän pientä loppukiriä omien portaidemme yläpäähän. Niiden alasmeno sujuu ketterästi ja kevyesti hypellen, kun tietää että lenkki on lopussa. Alhaalla eläkeläiset ovat edelleen heiluttamassa käsiään ja ruokalevolla olevat kissat nauttineet aamupalansa.

Aiemmin en ole ajatellut sanontaa "märkä kuin uitettu kissa". Minun aamuissani kissat makoilevat viihtyisästi turkki kuivana kun minä menen kotiovelle märkänä kuin käytetty tiskirätti. Aina voin yrittää selittää itselleni että juoksen vauhdikkaasti ja kissat vain syövät.

Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.

Spurtteja, tottakai

En ole varma olinko suunnitellut paljastavani koko maailmalle antautuneeni Motivuksen tammikuun tarjoukseen ja personal trainerin ansaan. Mutta koska vahinko on tapahtunut, sille ei voi mitään. Kymmenen kuntosalikertaa ei kenties saa minua spurttailemaan 1300 metriä ylämäkeen Hong Kongissa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Alustavissa kuntotesteissä minun todettiin olevan lujaa tekoa vaikka muutamat löysät renkaat vatsan kohdalla voisivat muusta kieliä.

Kuntosalilla vietettyjen kymmenen tunnin lisäksi makaan iltaisin soffalla, katson putkeen "Bones"ia ja nostelen viiden paunan käsipainoja. Kello on nyt yksi yöllä, lopetin juuri viiden jakson putken Bonesia ja laitoin puntit pöydän alle. Mutta jos TV-Kaistalla olisi ollut vielä yksikin jakso katsottavana, hauikseni olisivat peloittavat. On TV-kaistan suppean tarjonnan vika että olen nähnyt jo kaikki Bonesit eikä kuntoni ole kohonnut suurempia suorituksia varten kuin kenties vähäiseen jolkotteluun Wilson Traililla.

Jos aikoo elää ja asua Hong Kongissa on oltava kunnossa. Siellä ei lötköt paksukaiset elä. Hong Kong on pelkkää ylä- ja alamäkeä, portaita ja polkuja ja lisäksi korkeita kukkuloita joita Suomessa kutsuttaisiin vuoriksi. Siinä Mikko on oikeassa ettei jonkun Wilson Trailin kulkeminen tee sankariksi. Se on perheiden normaali tapa viettää viikonloppua, minkä vuoksi en kadu Motivuksen juoneen haksahtamistani.

Mikko, haastan sinut Wilson trailin seuraaville etapeille.

Kylmät ilmat

Kyllä Hong Kongin ilmat viilenevät vuodenvaihdetta kohden. En nyt sanoisi että suomalaiselle nykytilanne on vielä ihan talvea, mutta koska asunnoissa on yksinkertaiset seinän kokoiset ikkunat, kyllä viileys tuntuu kotonakin. Olen ihan iloisena laittanut ilmastoinnin lämmitysasentoon.

Tänään oli kylmyysvaroitus. Aamulämpötila oli 10C ja päivällä lämpö kipusi 13C asteeseen. Se on aika romahdus eilisestä jolloin oli vielä 20C ja kuljin farkuissa, puuvillainen villatakki auki, ballerinat jalassa eikä sukkia. Paikalliset pukeutuvat kalenterin mukaan toppatakkeihin, paksuihin fleeceihin, UGGseihin, jopa käsineitä näkee. Toisaalta olen nähnyt paljon yhdistelmiä minihame, paljaat sääret ja korkokengät, huivi kääritty viiteen kertaan kaulan ympärille ja toppatakki. Hong Kongissa on niin lyhyt viileä jakso, että ymmärtääkseni ihmiset vain vaihtelun halusta pukeutuvat kuin eskimot.

Kylmyydet ja sateet johtuvat aina jotenkin monsuunista. En oikein ymmärrä meteorologiaa, monsuuni ei siis aina tarkoita sadetta. Nyt monsuuni on tuonut koko Kiinaan muutamaksi päiväksi kylmän ilman ja kovan tuulen. Tuulen minäkin huomasin eilen illalla kotona televisiota katsoessani. Kuului merkillistä huminaa jota ihmettelin aikani kunnes tajusin sen olevan tilkitsemättömistä ikkunoista tuleva kovan tuulen ääni. Silti kotona oli lämmintä.

Tänään aamulla ymmärsin itsekin että oli oikeasti kylmempää. Laitoin sukat jalkaan ja kääriydyin Pian viime vuonna joululahjaksi antamaan fleece-viittaan joka onkin mainio varuste Hong Kongin talveen. En ollut yhtä arktisesti pukeutunut kuin monet muut - kuten South China Morning Post-lehdestä lainattu yläkuva osoittaa - mutta sopivasti kuitenkin.

Jätämme kylmän Hong Kongin ja lähdemme tänään Suomeen. Vastineeksi tänne tulee Kati ja Jaska ja siihen mennessä kun he saapuvat, on ilmatkin jo palanneet normaaleiksi. Joulupyhiksi luvataan jo aurinkoa ja 20C lämpöä. Se on mitä mainioin kaupunkilomailma.

Nuorten kaupunki

Hong Kong on nuorten paikka. Nuoria ja nuoria aikuisia on joka paikassa. Tosin aasialaiset noin yleensä vanhenevat hitaasti joten voi olla ettei kaikki nuoret olekaan niin nuoria. Onko syynä auringon välttäminen vai hyvä geeniperimä, en tiedä, mutta minun ikäiseni kiinalaiset naiset ovat minua ainakin kymmenen vuotta nuoremman näköisiä. Ei ryppyjä ja hiukset on värjätty mustiksi, huoliteltu kampaus, tyylikkäät vaatteet.

Intiassa asumisen jälkeen Hong Kong on miltei yhtä shokeeraava kuin Chennai oli Manauksen jälkeen. Brasiliassa seksuaalisuus on näkyvissä, naiset eivät peittele muotojaan vaan korostavat niitä, onhan Brasilia esteetisen kirurgian ykkösmaa. Ainakin Amazonin osavaltiossa yksinhuoltajaäiti aviottoman lapsen / lasten kanssa tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Intia oli niin täydellinen vastakohta ettei sitä osannut kuvitella ja edelleenkin tuntuu vaikealta ajatella kaikkia sääntöjä ja kieltoja mitä siinä maassa on. Naisten ahdistelu ja pahoinpitely, raiskaukset, tyttövauvojen omituiset kätkytkuolemat, miniöiden erikoinen huolimattomuus keittiötöissä kerosiiniliesien kanssa ja siitä johtuvat palovammat ja kuolemat, kaikki tuollainen oli päivälehden lukijan arkipäivää. Meidän oman kotiapulaisemme kaulassa oli tyytymättömän anopin aiheuttama ikävä kämmenen kokoinen paloarpi. Ja tietenkin se että mies ja nainen, tyttö ja poika tai edes aviopari ei julkisesti koskaan kosketa toisiaan eikä kulje käsi kädessä. Ainoastaan miehet keskenään, samoin kuin naiset keskenään ovat avoimesti käsikkäin eikä siinä kyllä keskustella tasa-arvoisesta avioliittolaista koska homoseksuaalisuus on Intiassa edelleen rikos. Mutta kosketuksen kaipuuta se kyllä kuvaa.

Menen minne vain Hong Kongissa, niin näen nuoria pareja käsi kädessä, nojailemassa toisiinsa, istumassa kylki kyljessä ravintolassa tai kahvilassa, suukottelemassa. Hyvin lähellä toisiaan, hyvin tiiviisti yhdessä. Kosketus on toisenlainen kuin mitä näen Suomessa; hellempi tai voisinko sanoa jopa - kunnioittavampi? Uskoakseni Hong Kong on hyvin tasa-arvoinen maa kuten Suomikin. Mutta naiset ovat naisellisempia kuin Suomessa. Pukeutuvat kauniisiin mekkoihin, on pitsiä ja suloisia käsilaukkuja. En usko kauneuden täällä olevan tasa-arvon esteenä. Naiset ovat yhtä kunnianhimoisia kuin miehetkin. Kiinalaiset ovat tottuneet kilpailemaan, pärjäämään ja menestystä halutaan, ilman tiikeriäitien piiskaustakin.

Olin viikonloppuna metrossa joka tuli Hong Kongin Disneyworldistä. Nuoret parit olivat olleet viettämässä sunnuntaipäivää ja olivat paluumatkalla väsyneitä. Edessäni oli opiskelijaikäinen pari. Tyttö nukkui pojan kainalossa, suloisessa mekossaan, uusi pehmolelu sylissä, suu oli hieman auki ja kuola valui kuten sikeästi nukkuvalla usein käy. Hyvin, hyvin hellästi poika pyyhki sormellaan syljen tytön poskelta, hyvin pehmeästi silitti hiukset pois tytön silmiltä ja katsoi tyttöä niin kauniisti että minua itketti. Sellaista näen harvoin Suomessa. Saa olla tyttö, saa olla vaaleanpunaista ja pitsiä ja saa olla rakastettu ja tasa-arvoinen. Saa olla poika ja saa olla rakastettu ja tasa-arvoinen. Kaunista.

Tarkennus edelliseen...

Edellisessä tekstissä mainitsin ilman olevan mukavaa 25-27C. Kun olin kirjoittanut blogin, lähdin kävelemään kauppaan. Oli viileä ja piti heti kaivaa villatakki käsilaukusta. Säätiedotus näyttää 22C joten kummallinen yhtäkkinen viilentyminen. Joillakin on paksuja takkeja, jotkut on shortseissa ja t-paidoissa joten ei kai edelleenkään ole hyytävän kylmä. Mutta paljon viileämpää kuin eilen.

Tyhmä viikonloppu

Ei aina ole hauskaa. Viikonloppu meni jotenkin puolikuntoisena enkä tehnyt mitään kivaa. Valvoin yöt ja oli kuvottava olo mutta ei sen kummempaa. Ihan voimaton silti. Makasin kotona jättisoffalla ja join vettä kun muukaan ei maistunut.

Sunnuntaina raauhauduin Mikon kanssa kävelylle Hong Kong Parkiin jotta mieli piristyisi. Varsin kiva puisto se onkin, tehty entisten brittikasarmien tilalle aivan liikekeskustan tuntumaan ja on 10 minuutin kävelyn päässä meiltä. Kaunis ja suosittu. Paljon ihmisiä sunnuntaikävelyllä.

Itse asiassa Hong Kongissa on paljon pieniä puistoja joissa istuu vanhoja ihmisiä nauttimassa varjoisasta viileydestä. Suomalainen ei kai ikinä totu siihen että varjoisuus on se mitä haetaan ja kaivataan, ei aurinko. Edelleen on lämmintä ja melko kosteaa vaikka pahin kosteus on tietenkin kesällä jolloin sataa. Päivälämpötilat on 25-27C ja illalla hieman laskee. Jostain syystä illalla kaduilla kulkiessa ilma tuntuu päivää kuumemmalta, ilmeisesti ilmastointilaitteiden puhaltama lämpö ja tuulen tyyntyminen syynä. Kuten New Yorkissa, myös Hong Kongin korkeiden rakennusten katveessa tuulen tuntee. Välillä kuljen farkuissa ja aina huomaan ne liian nihkeiksi päälläpidettäviksi, joten lähinnä käytän hametta ja sääret on paljaana. Joskus pitkähihainen paita jonka hihat saa käärittyä, useimmin lyhyet hihat on parempi.

Kuten kaikissa lämpimissä maissa, myös Hong Kongissa ilmastointi jäädyttää sisätilat niin että villatakki tai joku pitkähihainen olisi tarpeen. Useimmilla niitä ei kuitenkaan ole, joten tämäkin on suomalaiselle ikuisuusihmettelynaihe. Miksi kaikki sisätilat jäädytetään 18C-asteeseen? Onneksi Hong Kongissa, toisin kuin Manauksessa ja Chennaissa, on paljon ulkoilmaravintoloita tai ravintoloiden ovet ja ikkunat ovat kadulle auki niin ei ole niin hyytävää nauttia herkullisista ruoista. Ilmastointi on tarpeen, on se päällä meillä kotonakin, tosin pidämme sen maltillisessa 25C asteessa.

Nyt viikonloppuna ruokailuni tosiaan oli kovin mitätöntä. Kävimme sentään lähi-Creperiessä jossa Mikko nautti herkullisen aamiais-krepin munan, perunoiden jne kanssa ja minä näversin peruslettua sokerin kanssa. Se maistui oikein hyvältä.

Mikko kiersi hieman kaupungilla, kävi katsomassa Hongkong University-aluetta, kävi Wanchai Marketilta ostamassa kattiloita ja sen sellaista, ruokakaupassa jne. Ilta sujui ihan mukavasti vaikka ei siten kuten oltiin ajateltu. Katsottiin neljä viimeistä jaksoa suomalaista sarjaa "Kiiltokuvia" TV-kaistan kautta. Eikä se edes ole kovin hyvä. Tarina on mielestäni yksinkertaisesti kehno vaikka näyttelijät ovatkin hyviä. Vaikka ohjaaja on sukulainen, en sitä sittenkään voi kehua, mutta katson kuitenkin.

Siistiä

En nyt analysoi kaikenkattavasti Intian, Suomen, Brasilian ja Hongkongin eroavaisuuksia siisteyden, siivottomuuden, yleisen hygienian tai infektioriskin suhteen. Ei siis tarvitse lukiojoidenkaan skarpata.

Eihän Hongkong mikään steriili Singapore ole. Vaikka Singaporessa on aina kuumaa ja kosteaa, siellä rakennukset ilmeisesti jynssätään puhtaiksi säntillisin määräajoin. Hongkongissa kuumuutta ja kosteutta on vain kaksi kolmasosaa vuodesta. Nähdäkseni jynssäyksiä ei ainakaan varsin usein tehdä. Suuri osa korkeista taloista on suhteellisen vanhoja eikä niin hienoja - olisiko 60-luvulta - ja sitä uudemmat ja hienommatkin ovat usein pinttyneen likaisen näköisiä, seinissä samaa tuttua vihreätä homemaista kasvustoa kuin oli Manauksessa ja Chennaissa. Manauksessa huomasimme että kaakelilla päällystetyt talot pysyivät kauniina, samoin lasin tyyppisestä aineesta tehdyt kiiltävät rakennukset näyttävät hienoilta. Sama täällä. Tiili, rappaukset, maali, puu ja muut tavalliset materiaalit rumistuvat nopeasti.

Mutta ei se nyt ole kiinnostavaa. Hongkongin rakennuskanta noin yleisesti ei saa moniakaan huokailemaan ihastuksesta vaikka voin olla väärässä. Tällä hetkellä keskityn ihailemaan jalkakäytävien puhtautta. Intiassahan en harrastanut kävelyä ollenkaan koska jalkakäytävät oli täynnä ihmisiä jotka asuivat siinä ja siten käyttivät jalkakäytävää myös käymälänä. Sen lisäksi oli laumoittain kulkukoiria, lehmiä, vuohia, vesipuhveleita ja niin edelleen. Ei nekään missään toiletissa käyneet. Lisäksi jalkakäytävälle kasattiin roskia ja jätteitä roskankerääjien tongittavaksi. Roskankerääjät hoitivat kukin omalta osaltaan kierrätyksen: pahvit, sanomalehdet, syötäväksi kelpaava, myytäväksi kelpaavat vaatteet jne. Ulosteista tosin ei kerätty kuin lehmän läjät jota kuivattuna poltetaan uuneissa ja siten hyödynnetään ruoanvalmistuksessa ja lämmityksessä.

Se oli siis Chennai.

Hongkongissa kävellään paljon, ihan kilometritolkulla. Hongkongissa läjiä ei ole ollenkaan. Tosin ajoittain on kuulema selkkauksia mannerkiinalaisten ja hongkongilaisten välillä - mannerkiinalaiset kun tyynesti riisuvat pikkulapsilta housut ja kyykyttävät jalkakäytävälle kakalle jota hongkongilaiset länsimaiseen tapaan pitävät pöyristyttävänä moukkamaisuutena.

Hongkongissa en ole nähnyt yhtään kulkukoiraa. Enkä minkään sortin läjiä tai jätöksiä. Kakkapussi on käytössä kuten Suomessa. Tänään kauppaan mennessäni näin kuinka koiraansa ulkoiluttava rouva asetti koiran takapuolen alle paperin johon koira siististi kakkasi, paperi taitettiin, laitettiin pussiin ja laitettiin roskiin. Tai oikeastaan en tiedä minne koirankakat kuuluu laittaa. Ehkä niille on joku oma kompostiroskis.
Koiran pissattamiseen tarvitaan vesipullo mukaan. Joka pissan päälle lorautetaan pullosta vettä huuhtelemaan jätökset.

Tavallaan hyvä ettei meillä ole enää koiraa. Kaiken uuden oppiminen on muutenkin aina hankalaa.