Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.

Huono vitsi

Tiedän ihan hyvin ettei minun kannata olla hauska. Nimenomaan tiedän etten saisi ikinä yrittää olla vitsikäs. Ei iloa, ei kepeyttä, ei huumoria, ei ainakaan muiden ihmisten lähellä. Jos sen muistan, kaikki menee ihan hyvin.

Se oli nyt viimeinen päivä töissä, onneksi ja ihan sovitusti. En häipynyt kesken pois enkä luovuttanut. Tämä oli jo marraskuussa sovittu viimeiseksi työpäiväksi ja hyvä niin. Yhtään lisäpäivää en olisi kestänyt. Tämäkin päivä oli liikaa kun tuli se "vitsi" lohkaistuksi.

En nyt jaksa vauhkota niistä potilastietojärjestelmistä, kyllä me kaikki tiedetään että ne on roskaa eikä ne toimi eikä niitä kukaan osaa käyttää mutta moni saa niistä rahaa, palkkansa ja elantonsa. Totaalisessa surkeudessa on aina jotain hyvääkin. Ohjelmistotalo Tiedon palkkalistoilla on kilttejä veronmaksajia jotka maksavat myös minun palkkani. Vähän sellaista työllistämistyön makua siinä on, mutta kuka määrittelee mikä on turhaa työtä?

Toissailtapäivänä menin sovitusti Espooseen yksityiseen vanhustenhoitolaitokseen. Kävi ilmi ettei siellä voinut tehdä mitään keskiviikkona koska a) kaikki laboratoriokokeet jotka minun pitäisi tarkistaa oli otettu vasta pari tuntia aikaisemmin ja vastaukset on valmiit perjantaina ja b) minulla ei ollut PIN-koodia systeemiin jolla pääsen Citrix-etätyöskentelyjärjestelmään jolla saan yhteyden potilastietojärjestelmään jota Espoon kaupunki käyttää mutta jota yksityinen hoitolaitos ei käytä.
Tuo nyt oli ihan yksinkertainen seikka tässä, ihan normijuttu. Jokainen tajusi sen mikä pitikin - en voinut tehdä vanhusten kanssa mitään koska en päässyt hakkeroitumaan potilastietojärjestelmään.

No, olisin toki voinut jäädä leikkimään ja laulamaan, syöttämään ja pesemään vanhuksia, mutta koska olen kylmätunteinen lääkäri, lähdin kotiin. Mutta koska olen lempeäsydäminen ihminen, sovin hoitajien kanssa tulevani perjantaina uudestaan, heti kun pääsen Vantaan koillisimmasta korvesta toisesta vanhustenhoitolaitoksesta ja kaahaan omalla autollani Espoon läntisimpään kolkkaan tarkistamaan laboratoriotulokset. Mitäpä muutakaan yksinäinen keski-ikäinen nainen perjantai-iltapäivänä tekisi. Juuri oikea tapa juhlistaa viikonloppua ja viimeistä työpäivää on mennä uuteen työpaikkaan.

Vantaan koilliskulmilla oli tosi kiire. Vuokralääkärit ovat kalliita ja koska laitoksen on pakko pyöriä vuokralääkärin voimin, kunnan on paras supistaa tunnit minimiin. Eli klo 8-12 väliin on tungettu 8 tunnin työpäivä. Kello 13 yksinkertaisesti pakenin Vantaalta ja pääsin Espooseen. Lounas? Se on jotain sellaista minkä tärkeydestä voin pitää paatoksellisen puheen potilailleni. Ja parin kuukauden he tulevat vastaanotolleni 8 kiloa hoikempina, terveyttä uhkuen, kannustuksesta kiittäen ja lopetan heiltä verenpaine-, kolesteroli- ja sokeritautilääkkeet.

Taas Espooseen:
Espoon yksityisessä hoitolaitoksessa on "lääkärin läppäri", maaginen vehje jolla saa etäyhteyden espoolaiseen potilastietojärjestelmään. Vain lääkäri saa käyttää sitä koska vain lääkäreille on annettu etäkäyttöyhteydet yksityisessä hoitolaitoksessa. En ollenkaan ymmärrä miksi pitää sekoittaa keskenään kunnallinen ja yksityinen kun siinä välissä on monta sotkevaa tekijää. Niinkuin ostopalvelut, palvelusetelit ja kunnallinen lääkäri. Tai siis yksityiseltä firmalta kunnan palkkaama satunnainen vuokralääkäri. No, kun lääkäri on saanut yhteyden kunnalliseen potilasjärjestelmään, hän tarkistaa sieltä esimerkiksi laboratoriotulokset ja printtaa ne hoitajille. Ettei potilaiden hoito olisi totaalisen sekavaa,  kaikki täytyy kirjata. Lääkäri kirjoittaa havaintonsa, päätelmänsä, määräykset ja lääkelistat turvalliseen sähköiseen potilastietojärjestelmään ja printtaa kaiken hoitajille. Siinä kuluu melkein puntti paperia tunnissa. Rakastan näitä paperittomia työpisteitä!

Ai mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Olin päässyt kolmanneksi viimeiseen potilaaseen. Hoitaja pyysi anteeksipyydellen voinko printata edellisviikkoiset laboratoriovastaukset koska vakilääkäri oli unohtanut printata ne - "potilaan omainen on niin tarkka, oikeastaan hankala koska haluaa kaikki tulokset itselleen". Tottakai muistisairaan omainen saa tuollaiset tiedot, mitään ei salata. Ei se ole hankala pyyntö.

Kone tilttasi siihen. Lohkaisin "ehkä se omainen tosiaan on hankala kun konekin heittäytyi hankalaksi". Hoitaja alkoi laveasti kertoa millaisesta tapauksesta on kyse, painoin Ctrl+Alt+Del ja käynnistin koneen uudelleen. Ja selitin mojovan vitsini uudestaan. Se oli nimittäin se vitsi tuo äskeinen juttu, eikö ollutkin hauska!

Starttasin koneen viisi kertaa peräjälkeen, otin aina uuden Citrix-yhteyden hienolla PIN-koodillani ja potilastietojärjestelmä paukahti kuvaruudulle aina yhtä haalean elottomana. Soitin HelpDeskiin. Poika ehdotti että sulkisin potilastietojärjestelmän. Kysyin miten. Se sanoi että se rasti siellä oikeassa ylänurkassa. - Nämä etäyhteydet ja etäneuvojat ovat pahinta mitä on olemassa.

Poika vaikutti neuvottomalta. Niin minäkin. Sanoin että ehkä vedän stöpselin irti seinästä, yritän uudestaan ja jollei mikään toimi, lähden kotiin. Poika pompahti ilosta, kuulin sen selvästi puhelimeen "hei, tee se! Jollei se auta, siinä on joku suurempi juttu". Käsitin että potilasjärjestelmän sivu, jonka näin kuolleena ruudullani, leijui jotenkin kahden tietojärjestelmän välissä sen Citrixin lukitsemana.

Eihän se stöpselin vetäminen mitään auttanut. Kuollut kuin kivi. "Erittäin hankala omainen", sanoin hoitajille, "tappoi järjestelmän". Nauroimme kaikki. Luulen että se oli lopultakin aika hyvä vitsi.

Suomessa töissä

Jäin joulun jälkeen kuukaudeksi Suomeen töihin, vuokralääkäriksi. On kai sitä yritettävä pysyä työelämässä mukana, säilyttää ammattitaito ja onhan oma, itse tienattu raha oikein mukava, itsekunnioitustakin kohottava juttu.

Vuokralääkäritoiminta on nyt vähän jäissä Sote-sotkujen ja kuntien säästötoimenpiteiden vuoksi. Helsingin kaupunki on irtisanoutunut vuokralääkäreiden käytöstä, mutta hädän hetkellä on sinnekin sellainen otettava. Siksi olin kaksi päivää Kontulassa. Olen muuten ollut Vantaalla useassa paikassa, Espoossa kolmessa yksityisessä kaupungin ostopalvelupaikassa. Vantaalla olen enimmäkseen kaupungin vanhuspalvelussa, Kontula oli samoin kaupungin, lisäksi olen kiertänyt Folkhälsanin paikkoja eri kaupungeissa. Aiemmin olen ollut Kustaankartanossa ja lisäksi olen nähnyt eri terveyskeskusten vuodeosastoja. Viime kesänä olin hetken Helsingin kotihoidon lääkärinä.

Minulla on siis aika kattava, joskin sirpaleinen näkemys vanhusten hoidon nykytilasta. Näkemystä haittaa paljon se että käynnit eri paikoissa ovat tavattoman kiireisiä. En todellakaan ehdi kierrellä, katsella, haistella ja imeä itseeni ilmapiiriä. Hädin tuskin ehdin jutella muutaman asukkaan kanssa jota käyn tutkimassa, muuten lääkärin kierrot tarkoittavat hoitajan kanssa keskustelua toimistossa. Hoitaja kuvaa ongelman, pohditaan ratkaisua, minä teen päätöksen. Jos tunnen oloni epävarmaksi millaisesta asukkaasta tai ongelmasta on kyse, menen itse katsomaan, mutta silloinkin käynti on lyhyt vilkaisu. Mutta muistisairaallakin vanhuksella on hämmästyttävä kyky skarpata kun kuulevat maagisen sanan "lääkäri". Silti minusta on asiallista esittäytyä omalla nimelläni ja tittelillä, on potilaan oikeus tietää kenen kanssa puhuu vaikkei sitä muistaisi enää 10 sekunnin kuluttua.

Jo tästä kävi varmaan ilmi että ei tämä systeemi ihan ongelmaton ole ja jotain voisi tehdä paremmin. Silti minulle suurin ongelma on eri tietojärjestelmät ja se on tietenkin aivan järjetön ongelma, koska sellaista ei pitäisi olla olemassa. Tiedonkulunhan täytyy olla sujuvaa kun on kyse sairauksista ja hoidoista. Jos joku tiedonkulussa mättää, tieto ei löydy tai sitä ei saa, se on aina suuri potilasturvallisuusriski.

Olen käyttänyt Pegasosta ja Efficaa joihin molempiin tehdään koko ajan uudistuksia joihin en ole perehtynyt koska käytän niitä hyvin satunnaisesti. Vantaalla on käytössä graafinen Finstar, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Vanhusten palvelukeskukset ovat edelleen sosiaalipuolen heiniä, kun taas terveyskeskukset, sairaanhoito ja kaupunginsairaalat terveysviraston. Koska virastot olivat aiemmin erillisiä yksiköitä, ne ovat Helsingissä valinneet eri potilastietojärjestelmät jotka eivät keskustele keskenään. Kaupunginsairaalat käyttävät samaa tietojärjestelmää kuin terveyskeskukset mutta HYKSillä on oma järjestelmänsä. Yksityisillä lääkäriasemilla on omat systeemit joista en tiedä mitään. Yksityispotilaiden tietoihin en pääse edes sillä aputietojärjestelmällä jonka kautta pääsen erillisten tunnusten ja potilaan luvalla katsomaan sairaskertomustietoja sekä kaupunginsairaalasta, terveyskeskuksesta ja HYKSistä vaikka potilaani onkin sosiaalipuolella pitkäaikaispotilaana vanhustenkeskuksessa. Sama tietenkin toisin päin: kun potilaani menee HYKSiin, sielläkin joudutaan seilaamaan kahden tietojärjestelmän välillä jotta saadaan tolkku potilaan tilasta. Onneksi nyt on tehty päätös että hyvin muistisairaalta tai muuten sellaiselta jonka ymmärrys ei enää riitä ymmärtämään mistä on kyse, ei tarvitse pyytää lupaa potilastietoihin pääsemisestä.

Kaiken tämän jälkeen luulen ettei lukijanikaan ymmärrys riitä ymmärtämään mistä kirjoitin. Mutta perimmäinen idea varmaan tuli selväksi, se että tieto ei kulje ja potilastietojärjestelmät eivät toimi.

No, kun menen taas uuteen paikkaan, kirjaudun järjestelmään sisään jos olen saanut tunnukset. Jos en ole saanut tunnuksia tai tunnusten antajat ovat koulutuksessa tai lomalla, aloitan puhelinrumban  HelpDesk-henkilöiden kanssa. Siihen saattaa mennä kaksi tuntia aikaa. Se on aika paljon jos tarkoitus oli olla kyseisessä paikassa neljä tuntia. Lääkäri käy paikoissa vaihdellen 1-4 kertaa kuukaudessa joten asioita on kertynyt varsin paljon. Ja kun jokainen potilas on minulle uusi, tietojärjestelmä uusi, hoitajat uusia, voi vain kuvitella ettei kaikki suju kuin tanssi. Se voisi ehkä olla tanssia jos kyse olisi terveistä iloisista ihmisistä joille voisi vain huikata hyvät päivät, mutta ikävä kyllä hyvin vanha ihmiset harvoin ovat terveitä ja reippaita.

Huomaan nyt että tästä tulisi romaani. Paras lopettaa. Tämä oli vain alkulause. Vanhustyö on palkitsevaa ja tärkeätä ja pidän siitä todella paljon. Alalla on tehty paljon hyvää ja tehdään koko ajan. Kun valmistuin vuonna -85, hoidin vanhuksia jotka makasivat elävinä kuolleina sängyssä luurankomaisina puhumattomina muumioina. Nyt sellaista ei enää näe. On keksitty kuntoutus ja liikkuminen. Mutta voi... siitäkin voisin kertoa vaikka mitä anekdoottia, surkuhupaisaa tarinaa ja myös lukuisia uskomattomia onnistumisia. Tärkeintä on että hyvä työ jatkuu, vanhustyöntekijöiden ammatin arvostus nousee ja myös palkkaus saadaan kohdalleen. Siten vanhusten työhön hakeutuu ne jotka oikeasti työtä arvostavat ja haluavat sitä tehdä.