Ajankulua

Hong Kongissa elämä on tyystin toisenlaista kuin Chennaissa jossa päivät kuluivat palveluskunnan ongelmien ratkomisessa ja suuren omakotitalon kasassa pitämisessä. Muistan aina Dr. Mehtan sairaalan gynekologin joka huokasi surullisena lähtiessään kotiinsa ruokatunnilla "I have to go home for lunch. You see, we have this "luxury" of having servants in India." Olin melkein koko ajan sairaalassa töissä, vaikkakin palkattomana. Kotona kun ei kestänyt olla, juuri niiden palvelijoiden vuoksi.

Manauksessa aikani kului portugalin opiskelussa joka usein kääntyi ex tempore-vierailuihin mitä erikoisimmissa paikoissa portugalin opettajani kanssa, (englanniksi) käytyihin kiivaisiin väittelyihin opettajani kanssa tai hänen monimutkaisten avio-ongelmien ratkomiseen (englanniksi). Kävin myös itse englannin opettajan kurssin, tutkin malariaa Trooppisessa sairaalassa ja opiskelin trooppisia tauteja sairaalan ihotautilääkärin vastaanotolla ja nuokuin lääkäreiden luennoilla joista en ymmärtänyt juuri mitään (kenties johtuen edellä mainituista seikoista portugalin taitoni oli suppea).

Hong Kongissa en ole ajautunut vielä minkäänlaiseen työn tapaiseen. Kodin kanssa ei juurikaan ole puuhaa. Pieni kolmio ei palveluskuntaa vaadi - meillä käy Merry Maidsin siivouspari kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan siivoamassa, vaihtamassa lakanat, silittämässä, puhdistamassa ilmastointilaitteet. Ei siinä muuta tarvita. He tuovat pesuaineet ja -välineet mukanaan, meillähän ei ole edes pölynimuria. Kaappitilaa on asunnoissa niin vähän että pölynimuri olisi jo ongelma.

Hong Kongissa on Suomalaisyhdistys jonka uusien suomalaisten tervetuliaiskahvitilaisuudessa olen ollut  kerran (silloin kun Mikon työkaverin vaimo oli täällä). Suomalaisnaiset käyvät ilmeisesti kuukausittain kukkuloilla vaeltamassa ja jotain muutakin aktiviteettia on. En kuitenkaan ole erityisesti kaivannut suomalaista seuraa. Olen aina ajatellut ettei pelkkä kansallisuus ole ystävyyden tae. Olen lähinnä katsellut kaupungin menoa, kulkenut sinne tänne tekemättä juuri mitään.

Akupunktiokurssini alkaa lokakuussa. Sitä tulee olemaan kahtena iltana viikossa ja lisäksi on kotitehtäviä. Täysipäiväistä ohjelmaa se ei tuo, kyseessä on ohjelma joka on suunniteltu suoritettavan normaalityön päälle. Ilmoittauduin myös Oriveden Opiston proosankirjoituksen jatkokurssille ja sen myötä alkaa taas stressi kuukausittain palautettavista harjoituksista. Olen miettinyt novellikokoelmaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta joka kenties olisi mielekkäämpää kuin joka kuukausi viime hetkillä, deadlinea hipoen tuskalla tuotettu harjoitelma.

Akupunktiokurssia odotellessa ilmoittauduin University of Hong Kongin School of Professional and Continuing Educationin Kiinalaisen lääketieteen osaston kolmen illan kurssille "Chinese Tui-Na (Massage) for Building Up Healthy Life". Paristakymmenestä osanottajasta yli puolet on länsimaalaisia terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisetkin ovat alalla. Ilmeisesti ihan ketä vain ei tähänkään Avoimen korkeakoulun kaltaisen koulun kurssille oteta. Hieronta on mielenkiintoista ja hauskaa josta uskoakseni on hyötyäkin. Se perustuu akupisteisiin, sillä ei ole mitään tekemistä länsimaisen hieronnan kanssa, vielä vähemmän Mongkokin kaupunginosan hämärämaineisten "hierontapaikkojen" kanssa.

Jo vuosi sitten liityin American Women's Associationiin (AWA), mutta aktiivisuuteni typistyi yhteen luentoon. Viime vuosi oli kamalan rikkonainen, tuntuu kuin olisin ollut Hong Kongissa vain kääntymässä, olin niin paljon Suomessa. Nyt on enemmän aikaa.  AWAn sivuilta näin ilmoituksen "Mah Jong for beginners" jonne oitis ilmoittauduin. En ole ikinä pelannut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla. Jäin heti koukkuun, en tiedä miksi. Korttien sijasta on domino-pelin kokoisia laattoja joista kerätään vähän Canastan tapaan ryhmiä numeroiden tai kuvien perusteella. Pelaajia on neljä, mutta jokainen pelaa omaan pussiin. Niin, sitä pelataan rahasta. Tosin emme vielä ole ottaneet rahoja esiin, useimmiten emme ole edes varmoja onko voittajaksi itsensä julistanut todella saanut Mah Jongin. Kurssia on jäljellä enää yksi kerta. En usko kykyihini niin että rupeaisin pelaamaan kiinalaisten kanssa, joten hakeudun luultavasti American Clubin tiistaipeleihin, Klubille pääsen AWAn jäsenenä.

AWA vaikuttaa oikein mukavalta seuralta. Naisia on eri lähtöön, enimmäkseen USAsta, Briteistä, Kanadasta ja Australiasta, mutta myös muualta. Yhdistys on niin suuri että sieltä löytyy jokaiselle jotain, ei tarvitse rueta askartelemaan tipuja tai käymään kukkatoreilla kuten Philadelphiassa haksahdin norjalaisten kanssa tekemään. Täytyy myöntää että silloinkin osaa meistä ihmetytti kovasti mihin olemme itsemme ajaneet kun väkelsimme sormet liimassa  hirvittäviä joulukuusenkoristeita todeten että ydinosaamisemme lienee jossain aivan muualla.

Tiedän että minun pitäisi eniten paneutua siihen oikeaan kirjoittamiseen. Yritän elvyttää bloginkirjoittamisen sormiharjoitusten vuoksi jotta proosankirjoitus saisi vauhtia. Oriveden verkkokurssi on todella hyvä, muut opiskelijat kommenteineen valtavan kannustavia ja saamme todella hyvää sparrausta, ehdotuksia ja kritiikkiä toisiltamme, sekä tietysti kurssin vetäjältä. 

Yksin syömässä

 Käytännössä koko kuukauden, jonka olen ollut Hong Kongissa, olen syönyt yksin. Vain yhden viikon vietin sosiaalista elämää kun Mikon työkaverin vaimo tuli lomalle tänne ja päivisin meitä oli kolme Salcompin rouvaa liikkeellä. Se oli hauskaa mutta myös uuvuttavaa. Viihdyn hyvin yksin.

Vaikka yksin on kivaa olla, ravintolassa yksin syöminen on ankeata. Luin Hesarista tänään artikkelin jonka otsikossa kysyttiin "Miksi ravintolassa yksin syöminen ahdistaa?". Juttu oli aivan turha koska vastausta otsikon kysymykseen ei annettu. Kerrottiin vain että ruokailu on sosiaalinen tapahtuma ja yksin ruokailijoilla on usein puhelin tai luettavaa mukana. Oikea uutispommi siis.

Olen ahdistuksen uhallakin syönyt yksin ravintoloissa. On minulla iPad ja älypuhelin joita räpellän ruokaa odotellessa ja ruoasta riippuen myös syödessä. Käytöstapoja ei tarvitse murehtia koska olen Hong Kongissa ja joka ainoa ihminen on liikkeellä kännykkä kädessä. Myös ravintolassa, nekin jotka ovat suuressa joukossa. Olen aina ajatellut että suomalaiset ovat maailmanmestareita kännykänkäytössä ja siitä johtuvasta epäsosiaalisuudesta, mutta olen väärässä. Oma kännykän käyttöni on alkeellista. En pysty samanaikaisesti kävelemään ja lukemaan South China Morning Postia vaan törmään ihmisiin tai seiniin. Ravintolassa voin syödä jotain riisiruokaa kännykkä edessä mutta keitot eivät onnistu. Läikytän liikaa. Olen surkea lerppahuuli keittojen kanssa. Samoin tomaattikastikeruoat kuten italialaiset pastakastikkeet roiskuvat vaatteilleni ja pöytäliinalle. Ja myös iPadille.

Toisaalta iPad on inhottava laite jota en ole oppinut käyttämään ja se saisi tuhoutuakin tahraavan tomaattikastikeen alle.

Mutta palaan vielä kysymykseen yksin ruokailusta: syön ravintolassa lounaan. Se on helppoa koska monet tulevat töistä yksin lounaalle enkä siis ole ainoa orpo. Pienissä paikoissa yksinäiset laitetaan joka tapauksessa pöytään jossa istuu muita, koska lounaspaikat ovat tupaten täynnä ihmisiä. Illalla ollaan sosiaalisia ja suurin joukoin syömässä enkä himoitse sellaiseen seuraan yksin. Illaksi voin hakea jotain valmisruokaa tai syödä leipää. Joskus käyn sushipaikassa, mieluiten sellaisessa jossa sushi- ja sashimiannokset pyörivät hihnalla, istutaan hihnan äärellä, noukitaan mitä haluaa syödä ja hinta määräytyy lautasten värin ja lukumäärän mukaan.

Eilen minulla oli Causeway Bayn Ikeaan asiaan ja poikkesin - yksin - reippaasti Jamie Oliverin italialaispaikkaan, joka on saanut aika ristiriitaisia arvosteluja. Se oli tosi helppo paikka yksinäiselle! Sellainen mutkaton paikka, isommat porukat oli kodikkaan tilan toisella puolella ja yksinäisille oli pieniä pöytiä toisaalla. Muutama muukin oli yksin ja uppoutunut pelaamaan kännykällä jotain tärkeää peliä. Paikka oli aika kallis - 17 euroa lounaasta - mutta maukas kokonaisuus. Alkupala bruschettassa oli kivasti narskuvaa porkkanaa ja jotain muuta juuresta tomaatin lisäksi ja pääruokapasta joka minusta ei ollutkaan pasta, oli mainio. En ole ruokabloggaaja joten en kuvaile ateriaa sen enempää, riittänee kun sanon että voin mennä toistekin.
Yleensä syön lounaaksi jonkun 5-7 euron ruokaisan ramen-, pho- tai nuudelikeiton kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Ja todella, kaikki ovat uppoutuneita pöydällä olevaan kännykkäänsä ruokailun ajan.

Taas Manaus

Luulin että kirjoittaisin enemmän. Luulin että tarinoitani olisi jo satoja. Luulin väärin.

Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.

Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.

Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.

Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!

Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.

Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.

Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.

Neljä päivää Chennaissa

Chennai on aina ollut kaukaa kaunis. Tämä on Holiday Innin kattoterassilta otettu kuva. Hyvä uima-allas ja lämmin ilma.

Mikko käy silloin tällöin Chennain tehtaassa katsomassa että asiat ovat edelleen hyvin. Hyvin latureita tehdään edelleenkin vaikka suurella tehdasalueella ei tehtaista enää ole kuin Salcomp jäljellä. No, kun Mikko oli menossa taas Chennaihin, niin ihan yhtäkkiä minulle tuli tunne että olisipa kiva käydä Chennaissa ja sitten löysimme sopivan hintaisen lennon ja siten lähdin mukaan. Edellinen kerta Intiassa oli joulukuussa 2012 kun muutimme sieltä pois.

Uusi lentoasema oli ilmeisesti valmistunut, mutta en oikeastaan huomannut että se oli uusi. Tavallaan on ihanaa ettei asiat muutu. Keskeneräisyyden tunnelma jonka muistan niin hyvin Intiasta, leijui koko lentoasemalla. Seinät olivat kotoisasti osin maalattu, osin maalaamattomat, osin maali oli jo kulumassa pois. Kokolattiamaton saumat, nurkat ja reunat repsottivat viimeistelemättöminä tupsuina, joihin väsynyt jalkojaan laahaava matkustaja kompastui. Loputon lasiseinäinen käytävä, jota pitkin kuljettiin ensin puoli kilometria vasempaan ja käännyttin takaisin oikealle seuraten lasiseinän toista puolta suunnilleen samaan kohtaan mistä oli lähdettykin, mutta siis lasiseinän toiselle puolelle, oli ärsyttävä. En silti usko että käytävää suunniteltaessa oli ajateltu matkustajien kannalta inhottavin vaihtoehto. Joko ei oltu ajateltu mitään tai oli ajateltu todella pitkälle siten että lentomatkustajien on hyvä oikaista jalkojaan ja saada veri kiertämään lentomatkansa jälkeen. En usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta olen hyvin negatiivinen luonne.

Sen sijaan immigraatio sujui hienosti. Olin tehnyt viisumihakemuksen netissä ja sain viisumin passiini muutamassa minuutissa ja immigraatio hoitui samalla tiskillä. Käsittämätöntä tehokkuutta. Samoin matkatavarat tulivat nopeasti, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. Uutta oli myös se ettei lentoaseman ulkopuolella vyörynyt laumoittain ihmisiä vaan ulos pääsi kävelemään vapaasti ilman että joutui työntämään ketään pois tieltä.  Vastaanottajat pysyivät heille varatussa paikassa mikä oli minusta todella erikoista.

Babu, entinen autonkuljettajamme, oli hieman laihtunut mutta muuten entinen Babu. Kuljin kolme päivää Babun kyyditsemänä ja viimeisenä päivänä Venkateshin, toisen entisen autonkuljettajani kanssa. Venkatesh ei ollut laihtunut. Babu oli yhtä korrekti kuin aina, niukkasanainen, kunnes jotain häneltä kysyin, jolloin puhetta purskahti kuin tulppa olisi avattu. Tuttu Babu. Venkatesh taas puhui koko ajan kuten aina ennenkin.

Suurimpana juoruna kuulin että Prabha, se varsinainen oma autonkuljettajani, on nyt päässyt vihreälle oksalle, rikastunut ruettuaan veljensä kanssa grynderiksi tai kiinteistöalalle tai jotain sellaista. Prabha, joka ei koskaan ollut mikään ruudinkeksijä, vaan hyvin hitaasti ajatteleva nahjus ja ilmiselvä luuseri! Sellainen josta usein ajattelin kuinka Prabhan isä ja veli olivat varmasti hakanneet häntä pienenä, siitä oli tullut se kepitetyn koiran anova katse joka Prabhalla aina oli. Mutta Prabha oli kuitenkin rikastunut niin että oli ostanut auton! Tämä on todella mullistavaa. Prabha oli aloittanut työuransa kadunkulmassa silittäjänä, hankkinut ajokortin ja edennyt Huyndain autotehtaan testikuskiksi, sieltä autonkuljettajaksi ja nyt siis grynderiksi. Auto! Kadunkulman silittäjällä ei ikinä ole kuin korkeintaan ruosteinen Hero-merkkinen polkupyörä. Moposta silittäjä voi uneksia, mutta ei ikinä autosta. Ja Prabha, ihana luotettava päähänpotkittu kuskini, oli onnistunut sosiaalisessa nousussa.

Samoin entiselle talomme vartijalle Supervorille oli käynyt hyvin. Supervor oli nyt autonkuljettaja. Autonkuljettajana voi tienata hyvinkin kolme kertaa enemmän kuin vartijana. Eikä Supervorkaan mikään järjen jättiläinen ollut. Rutiköyhän riisinviljelijän pojalta todella hieno saavutus!

Babun perheessä oli sen sijaan tapahtunut ikäviä. Babun nuorempi veli jonka kouluttamiseen oli sijoitettu perheen rahat, oli insinööriksi valmistuttuaan tavannut töissä tytön jonka kanssa oli nyt sännännyt rakkausavioliittoon. Babu oli yrittänyt puhua veljelleen järkeä, isä oli raivonnut, äiti sairastunut surusta. Poika ei suostunut tavalliseen, hyväksi havaittuun vanhempien järjestämään avioliittoon. Viikon oli riidelty ja sitten äiti kuoli, tottelemattoman pojan rakkausavioliiton aiheuttama suru ja murhe oli liikaa sokeritautiselle vanhukselle. "My mother very old, Mam, 53 years".

Kun muinoin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan rakkausavioliitosta, siitä puhuttiin sellaiseen sävyyn että kuulin termin "love marriage" aivan luontevasti sanana "low marriage". Muistan silloin keskustelussa itsekin yrittäneeni myötätuntoisena kauhistella "alhaista avioliittoa", koska ajattelin että kyse oli jostain pöyristyttävästä kastierosta tai muusta hirveästä jutusta. Samaan tyyliin rakkausavioliitosta aina puhuttiin, jotenkin vaikeasti tai asiana jota kuuluu selitellä ja hävetä.

Ostoskeskuksessa kavereiden valokuvaaminen on yhtä suosittua kuin aikaisemminkin.

Uusin ostari Phoenix Mall on todella hieno ja melkein viimeistelty. WC:stä puuttui saippua ja vain yksi lavuaari toimi, mutta muuten se oli ihan kuin tavallisessa elämässä.

Kävin Kalpa Drumasta tilaamassa mökille verhot jotka tehtiin valmiiksi niin nopeasti että sain ne mukaani Hong Kongiin. Istuin Anokhissa ja Ametystissa kahvilla ja lounaalla, kävin Express Avenue Shopping Mall'issa, kävin myös kashmirilaisten mattokauppiaiden luona katsomassa heidän uusia mattovalikoimiaan. Uusia mattoja meille ei enää mahdu, mutta olimme ilmeisesti sen verran hyviä asiakkaita että myyjä muisti heti minut nimeltä ja käski sanoa terveisiä Mikolle (jonka nimen myös muisti) ja kertoi että ostamamme silkkimatto maksaa nyt yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä me maksoimme siitä kaksi ja puoli vuotta sitten. Meitä varmasti huijattiin mattokaupoissa pahan kerran, mutta olemme edelleen valtavan tyytyväisiä mattoihimme joten kaikki on hyvin.

Chennaissa oli hyvä käydä. Neljä vuotta siellä oli rankkaa mutta samalla ihmeellistä aikaa. En oppinut Intiasta mitään muuta kuin ettei sitä voi ymmärtää tai selittää. Luin nyt vanhoja blogejani tuolta ajalta ja ihmettelin olenko minä todella joskus elänyt noin erikoista elämää.

Kiinalainen uusi vuosi

Sitä huomaa olevansa erityisen ulkomaalainen ja ulkopuolinen perinteisten juhlien aikana. On Kiinalainen uusi vuosi, kiinalaisten suurin juhla. Ehkä kuten joulu Suomessa. Monella on jopa viikon loma, se vuoden ainoa riittävän pitkä siihen että lähdetään kotikaupunkiin tai -kylään sukulaisten luokse. Niinhän Suomessakin tehdään.

Itse juhla ja sen vanhat traditiot muuttuvat koko ajan, kuten Kiinakin. Kuten kaikkialla, ruoka on täälläkin pääasia, mutta ei enää sen vuoksi että nyt syödään kerrankin kunnolla. Ruokaa on saatavilla ympäri vuoden, nyt nautitaan enemmän perheen seurasta ja syödään sitä mikä on hyvää.

Koska Hong Kongiin ei tulla töihin pääasiallisesti maaseudun kylistä kuten moniin muihin kiinalaisiin kaupunkeihin, paikallisten ei ole pakko matkustaa pois vaikka monet niin tekevätkin, lähtevät lomalle. Kiinalaiset ravintolat olivat täynnä sukuja syömässä herkkuja suurissa pöydissä. Jonkin verran näkyi perinteisiä silkkikirjailtuja vaatteita, etenkin pikkulapsilla. Vanhemmilla naisilla saattoi olla silkkinen kirjava jakku, joillain nuorilla miehillä näin mustan samettisen pystykauluksisen takin, sellaisen jossa on silkkilangasta punottu napitus. Mutta ei mitään eksoottista kiinalaisuutta. Hong Kongissa pukeudutaan aina konservatiivisesti, länsimaalaisesti ja arkenakin varsin hyvin. Ainakin niin että helle- ja safariasuihin pukeutuneet turistit erottuvat massasta hyvin.

Pienemmät kiinalaiset ravintolat olivat kiinni, samoin pienet kaupat. Suuriin ravintoloihin oli oltava varaus joten eilinen kiinalainen ruokamme oli mitäänsanomatonta mättöä jollaista saa vaikka suomalaisessa ostarissa. Muutama päivä sitten söimme kotimme lähellä olevassa kuuluisassa Michelin-chefin 22Ships:ssa espanjalaista tapas-ruokaa. 30-paikkainen ravintola itse ei ole ansainnut tähtiä, mutta on kodikkuudessaan loistava ja hyvin suosittu. Sinne ei oteta varauksia ja sinne on aina jono. Sattumalta pääsimme heti sisään, saimme parhaat paikat baaritiskiltä ja näimme ruokaillessamme miten herkullisia tapas-annoksia tehtiin. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä illallispaikkavalintaamme. Sinne mennään toistekin, kahden korttelin päähän!

Toissapäivänä menimme illalla Kowlooniin katsomaan Uuden vuoden paraatia. En ymmärrä paraateja. En näe niissä mitään hauskaa. Tämän paraatin historia on vain 20 vuotta, se on Cathay Pacific Airlinesin alkuunpanema ja lentoyhtiö on edelleen pääsponsori. Kansainvälinen juttu, oli ryhmiä Koreasta, Vietnamista, Australiasta, USAsta ja vaikka mistä. Paljon glitteriä, temppuja, liikkuvia rakennelmia, vähäpukeisia tyttöjä ja erilaista kelluvaa ja leijuvaa otusta. Ei kiinnosta. Olimme pari tuntia paikalla, ensin odotimme paraatin alkua kymmenientuhansien muiden kanssa ja melkein heti kun paraati alkoi, lähdimme pois. En sanoisi että paraati huipensi Uuden Vuotemme.

Eilen oli ilotulitukset Victoria Harbourissa mutta olimme kotona. Asumme niin lähellä rantaa että olisimme periaatteessa nähneet ne kotoakin, mutta edessä oleva toimistotalo peitti parhaat räiskeet. Ne talon sivuilta vilahtavat rippeet riitti minulle. Olen nähnyt ilotulituksia aiemminkin.

Paikalliset juhlat ovat ulkomaalaiselle aina ongelmallisia. USAssa lähdimme usein pienelle matkalle Kiitospäivänä, samoin Brasiliassa karnevaalien aikaan. Ei ulkomaalainen Suomessakaan jouluna tai juhannuksena ihmeempiä kokemuksia löydä ellei satu saamaan kutsua paikallisen juhliin. Eikä juhla silloinkaan luultavasti avaudu. Se voi olla mielenkiintoinen mutta silti tylsä. Minun perheeni joulu oli hyvin erilainen kuin Mikon perheen ja jopa näiden yhdistäminen on ollut ongelmallista vaikka olemme molemmat Helsingistä ja samaa ylempää keskiluokkaa.
Ulkomaalaisena erilaisuus vain korostuu ja siksi pidempien juhlapyhien aikaan on luultavasti paras lähteä suosiolla pois. Nyt olimme vasta saapuneet Hong Kongiin emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä muualle vaikka on neljän päivän vapaat.

Olemme tarponeet aamupäivisin Hong Kongin mahtavilla haikkausreiteillä ja nauttineet siitä valtavasti. Hong Kong on vaeltajalle paratiisi. Iltapäivisin Mikko on tehnyt töitä ja minä olen lukenut. Illat ja yöt olemme katsoneet televisiosta Bones-tv-sarjaa Netflixin kautta. Tällaisia me olemme. Aika tylsiä.

Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.