Kylmässä kärvistelyä

Totuuden nimessä on myönnettävä että Hong Kongissa on todella kylmä vain sisällä. Kuulin jokin aika sitten, että  täällä sisälämpötila pitäisi säätää 25C asteeseen. Todellakin, Hong Kongin ympäristöministeriön sivuilta löytyi tuo suositus! Kolmannes Hong Kongissa kulutetusta sähköstä tärvääntyy nykyään ilmastointiin. Toimistot ja kauppakeskukset, ravintolat ja kahvilat, myös metrot ja bussit puhaltavat hyytävän kylmää 16-asteista ilmaa kesävaatteisiin sonnustaneiden ihmisten niskaan. 

Ihan sama juttu oli kyllä Brasiliassa ja Intiassa. Valitin aina kylmyydestä ja minulle naurettiin. "Tulet lumen ja jään keskeltä Suomesta ja valitat kylmää!!" Sanoin että meillä pidetään käsineet kädessä ja talvitakki päällä kun ilma menee alle 15C ja sisällä meillä on lämmitys, mutta ei sitä uskottu. Ilmastointi oli aina 16C asteessa, koska sen kylmemmäksi sitä ei saanut säädettyä. Paikalliset ovat tottuneet tapaan, mutta ihmettelen miksi he sietävät sitä. Flunssakausi tuntuu olevan jatkuvasti päällä ja suurin syy on varmasti järkyttävät sisä- ja ulkoilman lämpötilaerot.

Koko vuosi Hong Kongissa on ollut ennätyskuuma. Keskimääräinen lämpötila tämän vuoden tammi - lokakuun lopun välillä oli 24.7C. Se tietää kuuminta vuotta kautta aikojen, ainakin siitä lähtien kun Hong Kongiin perustettiin Ilmatieteen laitos 1884. Vielä marraskuun lopussa elämme edelleen 25-28C-asteista kesää. Villatakkia en ole tarvinnut, paljain säärin voi kulkea, sandaaleissa pärjää hyvin. Poikkeuksellista, sanovat nekin jotka tietävät minua paremmin asioista.

Kun sitten eilen ennusteen mukaan lämpötila romahti yli kymmenen astetta, ollen yöllä jopa +14C eikä päivälläkään jaksanut nousta kuin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen, hongkongilaiset saivat vihdoin sonnustautua talvivaatteisiin. Kuten South China Morning Postissa haastateltu neito kommentoi "talvivaatteet ovat niin tyylikkäitä, on hauska pukea useampi kerros vaatteita päälle, kulkea saappaissa ja talvitakissa".

Talvi Hong Kongissa onkin pukeutumisen kannalta mukava. Takki voi olla rennosti auki paljastaen takin kanssa yhteensopivan asukokonaisuuden, huivi on vain koristeena, saappaiden ei tarvitse olla rännänkestäviä eikä missään nimessä lämmittäviä. Lapsilla ei ole toppavaatteita eikä välikausihaalareita, kuravaatteitasta puhumattakaan, jos niitä Suomessakaan enää käytetään kun ulkoiluvaatemateriaalit ovat nykyään niin kehittyneitä.

Lopetimme ilmastoinnin käytön toissapäivänä. Nyt voi tuulettaa ikkunan avaamalla. Tuntuupa kivalta! Loppuviikoksi on taas luvassa lämmintä, mutta näistä muutamista kirkkaista 20 asteen päivästä osaa nauttia.

Tänä aamuna Mikko tuijotti ikkunasta ulos, "taivas on ihan kuin Alpeilla kuulaana pakkaspäivänä" ja valitti kylmää voimallisesti että uskoin arktisen sään koittaneen. Minulla ei ole pitkähihaista urheilupuseroa joten puin Mikon lämpöpaidan aamulenkille. Kello oli jo 9 ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lämmittäen kuten Suomessa kesällä. Pitkähihainen pusero oli kertakaikkiaan turha, mutta tuollaisten teknisten hikivaatteiden etu on se että ne jotenkin käsittelevät hienosti kosteuden. Oli varmaan ihan sama oliko minulla pitkähihaista vai ei. Pitkälahkeiset juoksutrikoot minulla on vain Suomessa, siellä juoksen suunnilleen kerran vuodessa ja nyt olen Hong Kongissa.

Vammaisratsastusta

En ole aina ollut hevosihminen enkä oikeastaan ole nytkään. Tai olen ehkä hyvällä tavalla. En lepertele hevosille, en paijaile, en oikeastaan tunnista hevosia, ovathan ne melkein saman näköisiä jos ovat saman värisiä.

Lapsena kävimme isän sedän luona Pennalassa perunoita ostamassa. Setä oli todella originelli hahmo ja sellaisenaan pelottava. Setä uskoi luomuun ennenkuin luomu oli keksitty, Pennalassa ei ollut sähköä eikä perunapeltoja lannoitettu muulla kuin hevosenlannalla. Setä omaksui myös brändäyksen vuosia ennen kuin siitä tuli muotia: torilla perunoita myydessään hän muistutti asiakkaille "Muistakaa että ostitte perunoita sinisestä kapasta". Muilla torimyyjillä oli jotain ruskean multaisia perunakappoja. Setä julisti vakuuttavasti että perunoita on käsiteltävä yhtä varovasti kuin omenoita. Muistan sen vieläkin. Noukin kaupassa perunat aina yksitellen ja käsin. Pennalassa perunat poimittiin pellosta käsin. Pennalan talossa meillä oli aina ulkovaatteet päällä koska taloa ei lämmitetty. Emme koskaan olleet siellä yötä, luojan kiitos. Pennalassa oli se hevonen. Tietysti pelkäsin sitä, mutta en tiedä pelkäsinkö siksi että se oli hevonen, vai koska kaikki Pennalassa oli omituista ja pelottavaa.

Helsinkiläisen 60-70-luvun varhaisteinin piti ryhtyä hevoshulluksi jos halusi olla jotain. Ruskis oli varmaan parempi kuin Domari, ainakin kaikki kaverini alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä Ruskeasuolla. Pelkäsin jokaista ridatuntia mutta opetus oli niin julman sotilaallista että siinä oppi väkisin. Muistan sen helpotuksen tunteen kun kolmen vuoden kuluttua lopetin. Aloitin uudestaan Amerikassa tyttäreni kanssa pienellä takapihatallilla jossa ei tarvinnut enää pelätä mokaamisia. Karen, ope, ei ollut lempeä hänkään, mutta tajusin että hevosihmiset ovat tuollaisia. Äkäisiä, lyhytpinnaisia, joustamattomia, kaikki on tehtävä täsmälleen kuten he ovat tottuneet ja kaikki muu on väärin. Ja kaikki tehdään joka tallilla aina hieman eri tavalla. Se kuuluu asiaan, sillä tavalla homma toimii. Ei sillä pahaa tarkoiteta.

Sen jälkeen olen ratsastaessani pystynyt relaamaan. Olen oppinut paljon, osaan ratsastaa kuten osaan laskea slalomia. Eli tiedän että pärjään missä vain, en ole hyvä enkä huono mutta selviän. Ja olen löytänyt hevosihmisistä hyviä ystäviä (joita tapaan vain hevostilaisuuksissa) ja viihdyn tallipiireissä.

Hong Kongissa on ratsastustalleja mutta vakituisille tunneille on noin kolmen vuoden jonot. En haluaisikaan vakituntia, mutta joskus aion ottaa muutaman yksityistunnin ettei taitoni rapistu. Mutta talleilta on vaikea pysyä kokonaan pois. Huomasin American Womens Associationin hakevan vapaaehtoisia vammaisratsastukseen avustajiksi ja ilmoittauduin sinne. Hevosten lisäksi minua kiinnostaa ratsatus terapiana. Uskon että se on hyväksi tasapainolle, itsetunnolle, lihaksille ja saa useimmat hyvälle mielelle.

Pokfulamin tallin vammaisratsastajat ovat 4-15-vuotiaita lapsia. En ole ihan selvillä heidän vammoistaan, olisi mukava tietää lapsista enemmän. Downin syndroomaa, erilaisia CP-vammoja, autismia. Minun rooli on vain kulkea hevosen vieressä ja pitää huoli ratsastajan turvallisuudesta. Hommassa on mukana valmentaja, joka laatii radan jossa on erilaisia aktiviteetteja (pallon heittoa, palikan kurkottamista aidalta ja pudottamista ämpäriin jne) jotka auttavat unohtamaan pelottavan korkean hevosen tai ponin, pakottavat venyttämään raajoja, kehittävät käden motoriikkaa ja koordinaatiota. Hevosta taluttaa Leader, eli nainen joka vaikuttaa olevan tyypillinen äkäisenoloinen hevosihminen. Ainakin olen jo nyt kokenut että teen suunnilleen kaiken väärin. Avustajia on yksi tai kaksi, riippuen kuinka holtiton ratsastaja on kyseessä. Pidämme lapsen nilkoista kiinni ja tarvittaessa tuemme selkää, yritämme saada kädet pysymään paikallaan ja saada lapsen keskittymään hetkeksi siihen mitä hän tekee. Avustajat eivät useimmiten ole ratsastajia.

Käyn Pokfulamissa kaksi kertaa viikossa aamupäivällä avustaen kumpanakin kertana kahta eri ryhmää. Pyrkimys on että lapsella on aina samat avustajat. Se auttaisi paljon ainakin minua, on vaikea opastaa ja tukea lasta jota ei tunne.

Vammaisratsastus on varmasti hyvä laji, mutta mietin kuinka paljon tehokkaampaa se olisi jos avustajat oikeasti tietäisivät siitä jotain. Samoin pitäisi tietää jotain hevosista ja ainakin alkeet ratsastuksesta. Ja tietysti olisi tiedettävä lapsen diagnoosi ja ongelmat - kuinka hyvin hän näkee, miten hyvin ymmärtää käskyjä, voiko olettaa että hän muistaa mitä on sanottu jne. Uskon joka tapauksessa että lapset hyötyvät tästäkin ratsastuksesta, ainakin he vaikuttavat onnellisilta hevosen selässä. Hevonen pelottaa alkuun, ratsastus pelottaa, mutta jo muutaman kerran jälkeen näen että pelko hiljalleen katoaa. Ei se ole outoa - kuten kerroin, minäkin pelkäsin.

Itselleni käynnit tallilla ovat hauskoja. Kivoja ihmisiä joita näen vain tallilla, ihan kuten muuallakin missä ratsastetaan.

Ajankulua

Hong Kongissa elämä on tyystin toisenlaista kuin Chennaissa jossa päivät kuluivat palveluskunnan ongelmien ratkomisessa ja suuren omakotitalon kasassa pitämisessä. Muistan aina Dr. Mehtan sairaalan gynekologin joka huokasi surullisena lähtiessään kotiinsa ruokatunnilla "I have to go home for lunch. You see, we have this "luxury" of having servants in India." Olin melkein koko ajan sairaalassa töissä, vaikkakin palkattomana. Kotona kun ei kestänyt olla, juuri niiden palvelijoiden vuoksi.

Manauksessa aikani kului portugalin opiskelussa joka usein kääntyi ex tempore-vierailuihin mitä erikoisimmissa paikoissa portugalin opettajani kanssa, (englanniksi) käytyihin kiivaisiin väittelyihin opettajani kanssa tai hänen monimutkaisten avio-ongelmien ratkomiseen (englanniksi). Kävin myös itse englannin opettajan kurssin, tutkin malariaa Trooppisessa sairaalassa ja opiskelin trooppisia tauteja sairaalan ihotautilääkärin vastaanotolla ja nuokuin lääkäreiden luennoilla joista en ymmärtänyt juuri mitään (kenties johtuen edellä mainituista seikoista portugalin taitoni oli suppea).

Hong Kongissa en ole ajautunut vielä minkäänlaiseen työn tapaiseen. Kodin kanssa ei juurikaan ole puuhaa. Pieni kolmio ei palveluskuntaa vaadi - meillä käy Merry Maidsin siivouspari kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan siivoamassa, vaihtamassa lakanat, silittämässä, puhdistamassa ilmastointilaitteet. Ei siinä muuta tarvita. He tuovat pesuaineet ja -välineet mukanaan, meillähän ei ole edes pölynimuria. Kaappitilaa on asunnoissa niin vähän että pölynimuri olisi jo ongelma.

Hong Kongissa on Suomalaisyhdistys jonka uusien suomalaisten tervetuliaiskahvitilaisuudessa olen ollut  kerran (silloin kun Mikon työkaverin vaimo oli täällä). Suomalaisnaiset käyvät ilmeisesti kuukausittain kukkuloilla vaeltamassa ja jotain muutakin aktiviteettia on. En kuitenkaan ole erityisesti kaivannut suomalaista seuraa. Olen aina ajatellut ettei pelkkä kansallisuus ole ystävyyden tae. Olen lähinnä katsellut kaupungin menoa, kulkenut sinne tänne tekemättä juuri mitään.

Akupunktiokurssini alkaa lokakuussa. Sitä tulee olemaan kahtena iltana viikossa ja lisäksi on kotitehtäviä. Täysipäiväistä ohjelmaa se ei tuo, kyseessä on ohjelma joka on suunniteltu suoritettavan normaalityön päälle. Ilmoittauduin myös Oriveden Opiston proosankirjoituksen jatkokurssille ja sen myötä alkaa taas stressi kuukausittain palautettavista harjoituksista. Olen miettinyt novellikokoelmaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta joka kenties olisi mielekkäämpää kuin joka kuukausi viime hetkillä, deadlinea hipoen tuskalla tuotettu harjoitelma.

Akupunktiokurssia odotellessa ilmoittauduin University of Hong Kongin School of Professional and Continuing Educationin Kiinalaisen lääketieteen osaston kolmen illan kurssille "Chinese Tui-Na (Massage) for Building Up Healthy Life". Paristakymmenestä osanottajasta yli puolet on länsimaalaisia terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisetkin ovat alalla. Ilmeisesti ihan ketä vain ei tähänkään Avoimen korkeakoulun kaltaisen koulun kurssille oteta. Hieronta on mielenkiintoista ja hauskaa josta uskoakseni on hyötyäkin. Se perustuu akupisteisiin, sillä ei ole mitään tekemistä länsimaisen hieronnan kanssa, vielä vähemmän Mongkokin kaupunginosan hämärämaineisten "hierontapaikkojen" kanssa.

Jo vuosi sitten liityin American Women's Associationiin (AWA), mutta aktiivisuuteni typistyi yhteen luentoon. Viime vuosi oli kamalan rikkonainen, tuntuu kuin olisin ollut Hong Kongissa vain kääntymässä, olin niin paljon Suomessa. Nyt on enemmän aikaa.  AWAn sivuilta näin ilmoituksen "Mah Jong for beginners" jonne oitis ilmoittauduin. En ole ikinä pelannut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla. Jäin heti koukkuun, en tiedä miksi. Korttien sijasta on domino-pelin kokoisia laattoja joista kerätään vähän Canastan tapaan ryhmiä numeroiden tai kuvien perusteella. Pelaajia on neljä, mutta jokainen pelaa omaan pussiin. Niin, sitä pelataan rahasta. Tosin emme vielä ole ottaneet rahoja esiin, useimmiten emme ole edes varmoja onko voittajaksi itsensä julistanut todella saanut Mah Jongin. Kurssia on jäljellä enää yksi kerta. En usko kykyihini niin että rupeaisin pelaamaan kiinalaisten kanssa, joten hakeudun luultavasti American Clubin tiistaipeleihin, Klubille pääsen AWAn jäsenenä.

AWA vaikuttaa oikein mukavalta seuralta. Naisia on eri lähtöön, enimmäkseen USAsta, Briteistä, Kanadasta ja Australiasta, mutta myös muualta. Yhdistys on niin suuri että sieltä löytyy jokaiselle jotain, ei tarvitse rueta askartelemaan tipuja tai käymään kukkatoreilla kuten Philadelphiassa haksahdin norjalaisten kanssa tekemään. Täytyy myöntää että silloinkin osaa meistä ihmetytti kovasti mihin olemme itsemme ajaneet kun väkelsimme sormet liimassa  hirvittäviä joulukuusenkoristeita todeten että ydinosaamisemme lienee jossain aivan muualla.

Tiedän että minun pitäisi eniten paneutua siihen oikeaan kirjoittamiseen. Yritän elvyttää bloginkirjoittamisen sormiharjoitusten vuoksi jotta proosankirjoitus saisi vauhtia. Oriveden verkkokurssi on todella hyvä, muut opiskelijat kommenteineen valtavan kannustavia ja saamme todella hyvää sparrausta, ehdotuksia ja kritiikkiä toisiltamme, sekä tietysti kurssin vetäjältä.