Taas Manaus

Luulin että kirjoittaisin enemmän. Luulin että tarinoitani olisi jo satoja. Luulin väärin.

Jollain tavalla Oriveden kirjoituskurssi tyssäytti kaiken kirjoittamisen. Myös kurssiharjoitusten kirjoittaminen oli vaikeaa. Istuin läppäriä tuijottaen tuntikausia ja sormet olivat niin raskaat etten jaksanut nostaa niitä näppäimistölle.

Nyt kurssi on päättynyt ja jatkan blogia vaikka väkisin.

Elämä vaan on niin kummallista että kirjoitan tätä Brasilian Manauksessa, sademetsän keskellä Amazonian osavaltiossa, entisen kotitalomme naapuritalossa. Asuimme täällä kaksi vuotta 2006-2008. Viimeisen blogikirjoituksen Manauksessa tein lentokentällä 11.11.2008 ja luulin etten enää koskaan tule takaisin. Muutimme Intiaan, sieltä Suomeen ja nyt asumme Hong Kongissa.

Mutta nyt tulin Manaukseen vuokraamaan Mikolle asunnon täältä puoleksi vuodeksi. Mikko tuli hetkeksi takaisin, minäkin kuukaudeksi.

Manaus on muuttunut ja silti sama. Pidän Brasiliasta ja pidän myös Manauksesta. En tiedä haluaisinko asua täällä toiset kaksi vuotta, mutta nyt tiedän että täältä pääsee pois eikä paikka siksi ahdista minua. Liki 10 vuotta sitten asuimme 11. kerroksessa, parvekkeelta näimme kauas Rio Negro-joen vastarannalle jossa häämötti viidakko; työhuoneen ikkunasta katsoin joka päivä kuinka loputtomiin, silmänkantamattomiin kauas horisontin taakse vihreä läpitunkematon viidakko ulottui. Miljoona vihreän sävyä, pusikkoa ja puita, puita, puita... loputtomiin. Se masensi minua. Ei teitä, ei valoja, ei ulospääsyä. Viidakko oli villi ja olin sen vanki, näinhän joka hetki ettei Manauksesta pääse minnekään. Vain lentäen pääsee pois. Nyt asunto on ensimmäisessä kerroksessa, parvekkeelta näkyy tie joka vie keskustaan, joki joka vie Atlantille, makuuhuoneen ikkunasta näkyy autokatos jossa on auto jolla pääsee liikkumaan. On illusio poispääsystä koska en näe viidakkoa. Todellisuus on edelleen sama. Vain lentäen pääsee muualle - 4 tuntia São Pauloon, 5 tuntia Miamiin. Jos joku on keskellä ei mitään, se on Manaus. Ja kaiken huipuksi sitä "ei mitään" eli sademetsää pitäisi suojella ja varjella!!

Mikon asunto on mukava. Asunto on pienempi ja kalustus on niukempi ja vaatimattomampi kuin kuusi vuotta sitten, mutta on silti lähes ylellinen yhdelle ihmiselle. Kodin varustaminen oli yhtä työlästä kuin aiemminkin vaikka kauppoja on nyt enemmän. Joku sujui helposti - nettiyhteys tuli heti. Joku sujui hankalasti - asuntoa ei ikinä siivottu muuttokuntoon joten lopulta muutimme hämähäkinseittiseen kotiin jossa keittiö ja kaikki kylpyhuoneet olivat likaisia edellisten asukkaiden jäljiltä. Keittiön hanasta ei tullut vettä, kaasuhella ei toiminut ja mikro oli rikki. Vedenkeittokannut on kiven alla joten ostin kahvinkeittimen vaikkei Mikko juo kahvia. Sen stöpseli ei sopinut keittiön pistokkeisiin eikä adaptereita löytynyt. Mutta kaikki tuollainen on pientä. Muutaman päivän kuluttua meillä oli uusi hella, toimiva vedenkeitin ja hanasta tuli vettä, adapterit löytyi Mikon tehtaalta ja saimme ylellisesti teetä, kahvia, munia, tapioca-lettuja paistetun juuston kanssa. Kun joutuu hieman näkemään vaivaa, kaikki maistuu paremmalta.

Nyt olen nyt kotona ja tehtaan iloinen, tehokas siivooja, Eneida, jynssäsi kylppäreiden suihkuseinät niin että niistä näkee nyt läpi. Eneida osasi päästä eroon kotiapulaisen kylppäriin tungetuista entisten asukkaiden hylkäämistä homehtuneista romuista joihin en todellakaan halunnut koskea.

Mikon on ihan hyvä olla täällä. Ja Hong Kong odottaa, poispääsystä on toivoa.

Neljä päivää Chennaissa

Chennai on aina ollut kaukaa kaunis. Tämä on Holiday Innin kattoterassilta otettu kuva. Hyvä uima-allas ja lämmin ilma.

Mikko käy silloin tällöin Chennain tehtaassa katsomassa että asiat ovat edelleen hyvin. Hyvin latureita tehdään edelleenkin vaikka suurella tehdasalueella ei tehtaista enää ole kuin Salcomp jäljellä. No, kun Mikko oli menossa taas Chennaihin, niin ihan yhtäkkiä minulle tuli tunne että olisipa kiva käydä Chennaissa ja sitten löysimme sopivan hintaisen lennon ja siten lähdin mukaan. Edellinen kerta Intiassa oli joulukuussa 2012 kun muutimme sieltä pois.

Uusi lentoasema oli ilmeisesti valmistunut, mutta en oikeastaan huomannut että se oli uusi. Tavallaan on ihanaa ettei asiat muutu. Keskeneräisyyden tunnelma jonka muistan niin hyvin Intiasta, leijui koko lentoasemalla. Seinät olivat kotoisasti osin maalattu, osin maalaamattomat, osin maali oli jo kulumassa pois. Kokolattiamaton saumat, nurkat ja reunat repsottivat viimeistelemättöminä tupsuina, joihin väsynyt jalkojaan laahaava matkustaja kompastui. Loputon lasiseinäinen käytävä, jota pitkin kuljettiin ensin puoli kilometria vasempaan ja käännyttin takaisin oikealle seuraten lasiseinän toista puolta suunnilleen samaan kohtaan mistä oli lähdettykin, mutta siis lasiseinän toiselle puolelle, oli ärsyttävä. En silti usko että käytävää suunniteltaessa oli ajateltu matkustajien kannalta inhottavin vaihtoehto. Joko ei oltu ajateltu mitään tai oli ajateltu todella pitkälle siten että lentomatkustajien on hyvä oikaista jalkojaan ja saada veri kiertämään lentomatkansa jälkeen. En usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta olen hyvin negatiivinen luonne.

Sen sijaan immigraatio sujui hienosti. Olin tehnyt viisumihakemuksen netissä ja sain viisumin passiini muutamassa minuutissa ja immigraatio hoitui samalla tiskillä. Käsittämätöntä tehokkuutta. Samoin matkatavarat tulivat nopeasti, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. Uutta oli myös se ettei lentoaseman ulkopuolella vyörynyt laumoittain ihmisiä vaan ulos pääsi kävelemään vapaasti ilman että joutui työntämään ketään pois tieltä.  Vastaanottajat pysyivät heille varatussa paikassa mikä oli minusta todella erikoista.

Babu, entinen autonkuljettajamme, oli hieman laihtunut mutta muuten entinen Babu. Kuljin kolme päivää Babun kyyditsemänä ja viimeisenä päivänä Venkateshin, toisen entisen autonkuljettajani kanssa. Venkatesh ei ollut laihtunut. Babu oli yhtä korrekti kuin aina, niukkasanainen, kunnes jotain häneltä kysyin, jolloin puhetta purskahti kuin tulppa olisi avattu. Tuttu Babu. Venkatesh taas puhui koko ajan kuten aina ennenkin.

Suurimpana juoruna kuulin että Prabha, se varsinainen oma autonkuljettajani, on nyt päässyt vihreälle oksalle, rikastunut ruettuaan veljensä kanssa grynderiksi tai kiinteistöalalle tai jotain sellaista. Prabha, joka ei koskaan ollut mikään ruudinkeksijä, vaan hyvin hitaasti ajatteleva nahjus ja ilmiselvä luuseri! Sellainen josta usein ajattelin kuinka Prabhan isä ja veli olivat varmasti hakanneet häntä pienenä, siitä oli tullut se kepitetyn koiran anova katse joka Prabhalla aina oli. Mutta Prabha oli kuitenkin rikastunut niin että oli ostanut auton! Tämä on todella mullistavaa. Prabha oli aloittanut työuransa kadunkulmassa silittäjänä, hankkinut ajokortin ja edennyt Huyndain autotehtaan testikuskiksi, sieltä autonkuljettajaksi ja nyt siis grynderiksi. Auto! Kadunkulman silittäjällä ei ikinä ole kuin korkeintaan ruosteinen Hero-merkkinen polkupyörä. Moposta silittäjä voi uneksia, mutta ei ikinä autosta. Ja Prabha, ihana luotettava päähänpotkittu kuskini, oli onnistunut sosiaalisessa nousussa.

Samoin entiselle talomme vartijalle Supervorille oli käynyt hyvin. Supervor oli nyt autonkuljettaja. Autonkuljettajana voi tienata hyvinkin kolme kertaa enemmän kuin vartijana. Eikä Supervorkaan mikään järjen jättiläinen ollut. Rutiköyhän riisinviljelijän pojalta todella hieno saavutus!

Babun perheessä oli sen sijaan tapahtunut ikäviä. Babun nuorempi veli jonka kouluttamiseen oli sijoitettu perheen rahat, oli insinööriksi valmistuttuaan tavannut töissä tytön jonka kanssa oli nyt sännännyt rakkausavioliittoon. Babu oli yrittänyt puhua veljelleen järkeä, isä oli raivonnut, äiti sairastunut surusta. Poika ei suostunut tavalliseen, hyväksi havaittuun vanhempien järjestämään avioliittoon. Viikon oli riidelty ja sitten äiti kuoli, tottelemattoman pojan rakkausavioliiton aiheuttama suru ja murhe oli liikaa sokeritautiselle vanhukselle. "My mother very old, Mam, 53 years".

Kun muinoin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan rakkausavioliitosta, siitä puhuttiin sellaiseen sävyyn että kuulin termin "love marriage" aivan luontevasti sanana "low marriage". Muistan silloin keskustelussa itsekin yrittäneeni myötätuntoisena kauhistella "alhaista avioliittoa", koska ajattelin että kyse oli jostain pöyristyttävästä kastierosta tai muusta hirveästä jutusta. Samaan tyyliin rakkausavioliitosta aina puhuttiin, jotenkin vaikeasti tai asiana jota kuuluu selitellä ja hävetä.

Ostoskeskuksessa kavereiden valokuvaaminen on yhtä suosittua kuin aikaisemminkin.

Uusin ostari Phoenix Mall on todella hieno ja melkein viimeistelty. WC:stä puuttui saippua ja vain yksi lavuaari toimi, mutta muuten se oli ihan kuin tavallisessa elämässä.

Kävin Kalpa Drumasta tilaamassa mökille verhot jotka tehtiin valmiiksi niin nopeasti että sain ne mukaani Hong Kongiin. Istuin Anokhissa ja Ametystissa kahvilla ja lounaalla, kävin Express Avenue Shopping Mall'issa, kävin myös kashmirilaisten mattokauppiaiden luona katsomassa heidän uusia mattovalikoimiaan. Uusia mattoja meille ei enää mahdu, mutta olimme ilmeisesti sen verran hyviä asiakkaita että myyjä muisti heti minut nimeltä ja käski sanoa terveisiä Mikolle (jonka nimen myös muisti) ja kertoi että ostamamme silkkimatto maksaa nyt yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä me maksoimme siitä kaksi ja puoli vuotta sitten. Meitä varmasti huijattiin mattokaupoissa pahan kerran, mutta olemme edelleen valtavan tyytyväisiä mattoihimme joten kaikki on hyvin.

Chennaissa oli hyvä käydä. Neljä vuotta siellä oli rankkaa mutta samalla ihmeellistä aikaa. En oppinut Intiasta mitään muuta kuin ettei sitä voi ymmärtää tai selittää. Luin nyt vanhoja blogejani tuolta ajalta ja ihmettelin olenko minä todella joskus elänyt noin erikoista elämää.