Ai että vielä spurtteja

Pirkon personal trainer sanoi, että patikointi on ihan hyvää kuntoilua, mutta pitää ottaa välillä spurtteja, jotta kunto kohoaisi. Pirkko saa ottaa, minulle riittää ihan rauhalliseen tahtiin kävelykin. Patikoin eilen Wilson Trailin etapit 1 ja 2. Rauhallisellakin kävelyllä keskimääräinen syke oli 159 lyöntiä minuutissa ja maksimi vähän yli 200. Riittää minulle. Nousuja noilla kahdella etapilla oli yhteensä 1300 metriä ja laskuja 1400 metriä, eli keskimäärin pelkkää alamäkeä.

Haikkaus, patikointi(?) on todella suosittua ajanvietettä Hongkongissa. Jo kaupungissa saa hyvin hyötyliikuntaa kun se on rakennettu vuorenrinteeseen. Varsinaisesti patikointia harrastetaan kuitenkin luonnon- ja kansallispuistoissa, joita on 40% Hongkongin kokonaispinta-alasta. Hongkongin pinta-ala on 1100 km2 eli kaksi kolmannesta Ahvenanmaasta tai yli kolminkertainen Espooseen verrattuna. Niinpä tuo 40% antaakin harvinaisen hyvät ulkoilumahdollisuudet, 400 km2 vuoristoista kansallispuistoa. Ei toki samaa luokkaa kuin Urho Kekkosen kansallispuiston 2,550 km, mutta Helsingin Keskuspuiston 7 km2 kalpenee pahasti tämän rinnalla. Lisäksi tuo alue on hyödynnetty hyvin. Joka paikassa on hyväkuntoisia kävelyreittejä. Lukuisten pienempien reittien lisäksi Hongkongissa on neljä pitkää, 50 - 100 kilometrin, reittiä: Hong Kong Trail, Lantau Trail, Wilson Trail ja MacLehose Trail.

Eilen patikoin siis Wilson Trailin kaksi ensimmäistä etappia, joista ensimmäinen oli rankka. Siinä on alle 5 kilometrin matkalla 800 metriä nuosua ja 700 metriä laskua eli keskimääräinen kallistusprosentti on 32%. Olisin tuntenut itseni varsinaiseksi sankariksi, tekeväni suurenkin urotyön jos olisin ollut yksin. Mutta minut ohitti ja vastaan tuli lukuisia juoksijoita, lisäksi lapsiperheitä ja harmaahapsisia kumaraisia eläkeläisiä. Hongkongilaiset haikkaajat ovat kovakuntoisia. Ehkä niillä kaikilla on personal trainerit?






Wilson Trailin ykkönen  alkaa Hong Kongin saaren etelärannan Stanleystä

Lännessä näkyy Tai Tamin tekojärvi ja sen takana Tai Tamin lahti

Etappi päättyy Hong Kong Parkview'iin

Toinen etappi alkaa Parkview'stä. Taustalla näkyy Repulse Bay

Jardine's Lookoutin 433 metristä on hienot näkymät keskustaan

Wilson Trailin kakkosetappi päättyy pohjoisrannan Quarry Bay'hin



Tyhmä viikonloppu

Ei aina ole hauskaa. Viikonloppu meni jotenkin puolikuntoisena enkä tehnyt mitään kivaa. Valvoin yöt ja oli kuvottava olo mutta ei sen kummempaa. Ihan voimaton silti. Makasin kotona jättisoffalla ja join vettä kun muukaan ei maistunut.

Sunnuntaina raauhauduin Mikon kanssa kävelylle Hong Kong Parkiin jotta mieli piristyisi. Varsin kiva puisto se onkin, tehty entisten brittikasarmien tilalle aivan liikekeskustan tuntumaan ja on 10 minuutin kävelyn päässä meiltä. Kaunis ja suosittu. Paljon ihmisiä sunnuntaikävelyllä.

Itse asiassa Hong Kongissa on paljon pieniä puistoja joissa istuu vanhoja ihmisiä nauttimassa varjoisasta viileydestä. Suomalainen ei kai ikinä totu siihen että varjoisuus on se mitä haetaan ja kaivataan, ei aurinko. Edelleen on lämmintä ja melko kosteaa vaikka pahin kosteus on tietenkin kesällä jolloin sataa. Päivälämpötilat on 25-27C ja illalla hieman laskee. Jostain syystä illalla kaduilla kulkiessa ilma tuntuu päivää kuumemmalta, ilmeisesti ilmastointilaitteiden puhaltama lämpö ja tuulen tyyntyminen syynä. Kuten New Yorkissa, myös Hong Kongin korkeiden rakennusten katveessa tuulen tuntee. Välillä kuljen farkuissa ja aina huomaan ne liian nihkeiksi päälläpidettäviksi, joten lähinnä käytän hametta ja sääret on paljaana. Joskus pitkähihainen paita jonka hihat saa käärittyä, useimmin lyhyet hihat on parempi.

Kuten kaikissa lämpimissä maissa, myös Hong Kongissa ilmastointi jäädyttää sisätilat niin että villatakki tai joku pitkähihainen olisi tarpeen. Useimmilla niitä ei kuitenkaan ole, joten tämäkin on suomalaiselle ikuisuusihmettelynaihe. Miksi kaikki sisätilat jäädytetään 18C-asteeseen? Onneksi Hong Kongissa, toisin kuin Manauksessa ja Chennaissa, on paljon ulkoilmaravintoloita tai ravintoloiden ovet ja ikkunat ovat kadulle auki niin ei ole niin hyytävää nauttia herkullisista ruoista. Ilmastointi on tarpeen, on se päällä meillä kotonakin, tosin pidämme sen maltillisessa 25C asteessa.

Nyt viikonloppuna ruokailuni tosiaan oli kovin mitätöntä. Kävimme sentään lähi-Creperiessä jossa Mikko nautti herkullisen aamiais-krepin munan, perunoiden jne kanssa ja minä näversin peruslettua sokerin kanssa. Se maistui oikein hyvältä.

Mikko kiersi hieman kaupungilla, kävi katsomassa Hongkong University-aluetta, kävi Wanchai Marketilta ostamassa kattiloita ja sen sellaista, ruokakaupassa jne. Ilta sujui ihan mukavasti vaikka ei siten kuten oltiin ajateltu. Katsottiin neljä viimeistä jaksoa suomalaista sarjaa "Kiiltokuvia" TV-kaistan kautta. Eikä se edes ole kovin hyvä. Tarina on mielestäni yksinkertaisesti kehno vaikka näyttelijät ovatkin hyviä. Vaikka ohjaaja on sukulainen, en sitä sittenkään voi kehua, mutta katson kuitenkin.

Kiva kävely huipulle

Kävelin eilen Sheung Wan ja Soho-alueella katsomassa voisiko siellä asua. Voisi hyvinkin.
Jatkoin vaeltelua ja olin lopulta Victoria Peak'illä tai yksinkertaisesti The Peak. Se on saaren korkein kukkula, 552 metriä merenpinnasta. Kennedy Town-bussini pysäkki oli aivan rannassa joten kipusin kaikenkaikkiaan varsin korkealle.
Peak on Hongkongin suosituin nähtävyys, mutta se ei tee siitä halveksittavaa paikallisille. Sieltä on mahtavat näkymät, huipulla ilma on raikasta, siellä on rauhallisia kävelyreittejä ja paljon luontoa. Olen joka kerran Hongkongissa käydessäni kivunnut Peakille, mutta en ole koskaan aiemmin ollut siellä auringonlaskun aikaan. Kannattaa olla juuri siihen aikaan!
Peak oli mukavan ilmaston ja näkymien vuoksi rikkaiden brittien suosima paikka jo 1860-luvulla jolloin sinne mentiin kantotuoleilla. Kantotuolit olivat yleisiä kuljetustapoja joka puolella maailmaa tuohon aikaan. Hikoiltuani itseni märäksi kivutessani subtrooppisessa metsässä asfaltoitua tietä ja kävelypolkuja ajattelin miten maailma ja ajattelutapa onkaan muuttunut. Istuminen jonkinlaisessa kopissa tai tuolissa ihmisten kantamana tasaisellakin maalla tuntuisi todella kiusalliselta. Mieluummin hikoilen ja kiipeän itse vaikka minihameessa ja käsilaukku olalla kuten nyt. Enhän ollut suunnitellut mitään urheilusuoritusta.
Peak Tram rakennettiin 1888, pian saatiin myös tie ja sen jälkeen rinteille ja huipulle rakentaminen alkoi helpottua. Huipulle pääsee nyt bussilla, taksilla ja yksityisautoilla. Ja sillä rinnejunalla ja tietenkin kävellen. Mutta edelleen huipulla on tilaa.

 Tuolla jotakuinkin keskellä kaikkia rakennuksia on Mikon toimistorakennus.

 Kävelyreitti huipulta alaspäin - näkymä etelään. Pieni järvi on varavesiallas. Makeaa vettä oli alunperin todella vähän Hongkongissa. Jo ensimmäisten lavantautiepidemioiden yhteydessä rakennettiin vedenkeräysaltaat ja vedenpuhdistamot. Nyt kraanavettä voi juoda vaikka se ei maistu kovin hyvälle. Teen ja kahvin siitä keittää mainiosti joten elämä on helpompaa kuin Intiassa jossa vain tiskasimme ja pesimme pyykit kraanavedellä. Tosin siellä astioitakin joskus huuhdottiin pullovedellä jos niitä ei heti kuivattu. Hedelmät pestiin pullovedellä, pullovedessä keitettiin spaghetti ja kaikki muu mikä syötiin. Kylpyhuoneessa oli aina vesikannu hampaidenpesua varten. Suihkussa ei takuulla avannut suutaan, ainakin meillä Chennaissa vesi usein myös vähän haisi.

 Olipa todella rauhallista kävelyä. Hassua että tässä silti kulki muutama auto ja vieläpä molempiin suuntiin. Ohitus oli millintarkkaa hivuttautumista.

 Rinteet ovat oikeasti jyrkät. En mielelläni lähtisi kiipeilemään tuonne. Onneksi se ei ole sallittu.

 Rinteet on suojattu jollain kivennäköisellä kuorrutuksella. En tiedä mitä se on. Pengerryksiä on paljon. Muutenhan koko kukkula rapisisi kai mereen.

Aurinko laskee iltakuuden jälkeen hyvin nopeasti. Pimeys ei kuitenkaan tule liki yhtäkkisesti kuten Manauksessa tai Chennaissa vaan kaunis sininen hetki kestää sen verran että sitä ehtii ihailla.