Spurtteja, tottakai

En ole varma olinko suunnitellut paljastavani koko maailmalle antautuneeni Motivuksen tammikuun tarjoukseen ja personal trainerin ansaan. Mutta koska vahinko on tapahtunut, sille ei voi mitään. Kymmenen kuntosalikertaa ei kenties saa minua spurttailemaan 1300 metriä ylämäkeen Hong Kongissa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Alustavissa kuntotesteissä minun todettiin olevan lujaa tekoa vaikka muutamat löysät renkaat vatsan kohdalla voisivat muusta kieliä.

Kuntosalilla vietettyjen kymmenen tunnin lisäksi makaan iltaisin soffalla, katson putkeen "Bones"ia ja nostelen viiden paunan käsipainoja. Kello on nyt yksi yöllä, lopetin juuri viiden jakson putken Bonesia ja laitoin puntit pöydän alle. Mutta jos TV-Kaistalla olisi ollut vielä yksikin jakso katsottavana, hauikseni olisivat peloittavat. On TV-kaistan suppean tarjonnan vika että olen nähnyt jo kaikki Bonesit eikä kuntoni ole kohonnut suurempia suorituksia varten kuin kenties vähäiseen jolkotteluun Wilson Traililla.

Jos aikoo elää ja asua Hong Kongissa on oltava kunnossa. Siellä ei lötköt paksukaiset elä. Hong Kong on pelkkää ylä- ja alamäkeä, portaita ja polkuja ja lisäksi korkeita kukkuloita joita Suomessa kutsuttaisiin vuoriksi. Siinä Mikko on oikeassa ettei jonkun Wilson Trailin kulkeminen tee sankariksi. Se on perheiden normaali tapa viettää viikonloppua, minkä vuoksi en kadu Motivuksen juoneen haksahtamistani.

Mikko, haastan sinut Wilson trailin seuraaville etapeille.

Ai että vielä spurtteja

Pirkon personal trainer sanoi, että patikointi on ihan hyvää kuntoilua, mutta pitää ottaa välillä spurtteja, jotta kunto kohoaisi. Pirkko saa ottaa, minulle riittää ihan rauhalliseen tahtiin kävelykin. Patikoin eilen Wilson Trailin etapit 1 ja 2. Rauhallisellakin kävelyllä keskimääräinen syke oli 159 lyöntiä minuutissa ja maksimi vähän yli 200. Riittää minulle. Nousuja noilla kahdella etapilla oli yhteensä 1300 metriä ja laskuja 1400 metriä, eli keskimäärin pelkkää alamäkeä.

Haikkaus, patikointi(?) on todella suosittua ajanvietettä Hongkongissa. Jo kaupungissa saa hyvin hyötyliikuntaa kun se on rakennettu vuorenrinteeseen. Varsinaisesti patikointia harrastetaan kuitenkin luonnon- ja kansallispuistoissa, joita on 40% Hongkongin kokonaispinta-alasta. Hongkongin pinta-ala on 1100 km2 eli kaksi kolmannesta Ahvenanmaasta tai yli kolminkertainen Espooseen verrattuna. Niinpä tuo 40% antaakin harvinaisen hyvät ulkoilumahdollisuudet, 400 km2 vuoristoista kansallispuistoa. Ei toki samaa luokkaa kuin Urho Kekkosen kansallispuiston 2,550 km, mutta Helsingin Keskuspuiston 7 km2 kalpenee pahasti tämän rinnalla. Lisäksi tuo alue on hyödynnetty hyvin. Joka paikassa on hyväkuntoisia kävelyreittejä. Lukuisten pienempien reittien lisäksi Hongkongissa on neljä pitkää, 50 - 100 kilometrin, reittiä: Hong Kong Trail, Lantau Trail, Wilson Trail ja MacLehose Trail.

Eilen patikoin siis Wilson Trailin kaksi ensimmäistä etappia, joista ensimmäinen oli rankka. Siinä on alle 5 kilometrin matkalla 800 metriä nuosua ja 700 metriä laskua eli keskimääräinen kallistusprosentti on 32%. Olisin tuntenut itseni varsinaiseksi sankariksi, tekeväni suurenkin urotyön jos olisin ollut yksin. Mutta minut ohitti ja vastaan tuli lukuisia juoksijoita, lisäksi lapsiperheitä ja harmaahapsisia kumaraisia eläkeläisiä. Hongkongilaiset haikkaajat ovat kovakuntoisia. Ehkä niillä kaikilla on personal trainerit?






Wilson Trailin ykkönen  alkaa Hong Kongin saaren etelärannan Stanleystä

Lännessä näkyy Tai Tamin tekojärvi ja sen takana Tai Tamin lahti

Etappi päättyy Hong Kong Parkview'iin

Toinen etappi alkaa Parkview'stä. Taustalla näkyy Repulse Bay

Jardine's Lookoutin 433 metristä on hienot näkymät keskustaan

Wilson Trailin kakkosetappi päättyy pohjoisrannan Quarry Bay'hin



Suomessa töissä

Jäin joulun jälkeen kuukaudeksi Suomeen töihin, vuokralääkäriksi. On kai sitä yritettävä pysyä työelämässä mukana, säilyttää ammattitaito ja onhan oma, itse tienattu raha oikein mukava, itsekunnioitustakin kohottava juttu.

Vuokralääkäritoiminta on nyt vähän jäissä Sote-sotkujen ja kuntien säästötoimenpiteiden vuoksi. Helsingin kaupunki on irtisanoutunut vuokralääkäreiden käytöstä, mutta hädän hetkellä on sinnekin sellainen otettava. Siksi olin kaksi päivää Kontulassa. Olen muuten ollut Vantaalla useassa paikassa, Espoossa kolmessa yksityisessä kaupungin ostopalvelupaikassa. Vantaalla olen enimmäkseen kaupungin vanhuspalvelussa, Kontula oli samoin kaupungin, lisäksi olen kiertänyt Folkhälsanin paikkoja eri kaupungeissa. Aiemmin olen ollut Kustaankartanossa ja lisäksi olen nähnyt eri terveyskeskusten vuodeosastoja. Viime kesänä olin hetken Helsingin kotihoidon lääkärinä.

Minulla on siis aika kattava, joskin sirpaleinen näkemys vanhusten hoidon nykytilasta. Näkemystä haittaa paljon se että käynnit eri paikoissa ovat tavattoman kiireisiä. En todellakaan ehdi kierrellä, katsella, haistella ja imeä itseeni ilmapiiriä. Hädin tuskin ehdin jutella muutaman asukkaan kanssa jota käyn tutkimassa, muuten lääkärin kierrot tarkoittavat hoitajan kanssa keskustelua toimistossa. Hoitaja kuvaa ongelman, pohditaan ratkaisua, minä teen päätöksen. Jos tunnen oloni epävarmaksi millaisesta asukkaasta tai ongelmasta on kyse, menen itse katsomaan, mutta silloinkin käynti on lyhyt vilkaisu. Mutta muistisairaallakin vanhuksella on hämmästyttävä kyky skarpata kun kuulevat maagisen sanan "lääkäri". Silti minusta on asiallista esittäytyä omalla nimelläni ja tittelillä, on potilaan oikeus tietää kenen kanssa puhuu vaikkei sitä muistaisi enää 10 sekunnin kuluttua.

Jo tästä kävi varmaan ilmi että ei tämä systeemi ihan ongelmaton ole ja jotain voisi tehdä paremmin. Silti minulle suurin ongelma on eri tietojärjestelmät ja se on tietenkin aivan järjetön ongelma, koska sellaista ei pitäisi olla olemassa. Tiedonkulunhan täytyy olla sujuvaa kun on kyse sairauksista ja hoidoista. Jos joku tiedonkulussa mättää, tieto ei löydy tai sitä ei saa, se on aina suuri potilasturvallisuusriski.

Olen käyttänyt Pegasosta ja Efficaa joihin molempiin tehdään koko ajan uudistuksia joihin en ole perehtynyt koska käytän niitä hyvin satunnaisesti. Vantaalla on käytössä graafinen Finstar, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Vanhusten palvelukeskukset ovat edelleen sosiaalipuolen heiniä, kun taas terveyskeskukset, sairaanhoito ja kaupunginsairaalat terveysviraston. Koska virastot olivat aiemmin erillisiä yksiköitä, ne ovat Helsingissä valinneet eri potilastietojärjestelmät jotka eivät keskustele keskenään. Kaupunginsairaalat käyttävät samaa tietojärjestelmää kuin terveyskeskukset mutta HYKSillä on oma järjestelmänsä. Yksityisillä lääkäriasemilla on omat systeemit joista en tiedä mitään. Yksityispotilaiden tietoihin en pääse edes sillä aputietojärjestelmällä jonka kautta pääsen erillisten tunnusten ja potilaan luvalla katsomaan sairaskertomustietoja sekä kaupunginsairaalasta, terveyskeskuksesta ja HYKSistä vaikka potilaani onkin sosiaalipuolella pitkäaikaispotilaana vanhustenkeskuksessa. Sama tietenkin toisin päin: kun potilaani menee HYKSiin, sielläkin joudutaan seilaamaan kahden tietojärjestelmän välillä jotta saadaan tolkku potilaan tilasta. Onneksi nyt on tehty päätös että hyvin muistisairaalta tai muuten sellaiselta jonka ymmärrys ei enää riitä ymmärtämään mistä on kyse, ei tarvitse pyytää lupaa potilastietoihin pääsemisestä.

Kaiken tämän jälkeen luulen ettei lukijanikaan ymmärrys riitä ymmärtämään mistä kirjoitin. Mutta perimmäinen idea varmaan tuli selväksi, se että tieto ei kulje ja potilastietojärjestelmät eivät toimi.

No, kun menen taas uuteen paikkaan, kirjaudun järjestelmään sisään jos olen saanut tunnukset. Jos en ole saanut tunnuksia tai tunnusten antajat ovat koulutuksessa tai lomalla, aloitan puhelinrumban  HelpDesk-henkilöiden kanssa. Siihen saattaa mennä kaksi tuntia aikaa. Se on aika paljon jos tarkoitus oli olla kyseisessä paikassa neljä tuntia. Lääkäri käy paikoissa vaihdellen 1-4 kertaa kuukaudessa joten asioita on kertynyt varsin paljon. Ja kun jokainen potilas on minulle uusi, tietojärjestelmä uusi, hoitajat uusia, voi vain kuvitella ettei kaikki suju kuin tanssi. Se voisi ehkä olla tanssia jos kyse olisi terveistä iloisista ihmisistä joille voisi vain huikata hyvät päivät, mutta ikävä kyllä hyvin vanha ihmiset harvoin ovat terveitä ja reippaita.

Huomaan nyt että tästä tulisi romaani. Paras lopettaa. Tämä oli vain alkulause. Vanhustyö on palkitsevaa ja tärkeätä ja pidän siitä todella paljon. Alalla on tehty paljon hyvää ja tehdään koko ajan. Kun valmistuin vuonna -85, hoidin vanhuksia jotka makasivat elävinä kuolleina sängyssä luurankomaisina puhumattomina muumioina. Nyt sellaista ei enää näe. On keksitty kuntoutus ja liikkuminen. Mutta voi... siitäkin voisin kertoa vaikka mitä anekdoottia, surkuhupaisaa tarinaa ja myös lukuisia uskomattomia onnistumisia. Tärkeintä on että hyvä työ jatkuu, vanhustyöntekijöiden ammatin arvostus nousee ja myös palkkaus saadaan kohdalleen. Siten vanhusten työhön hakeutuu ne jotka oikeasti työtä arvostavat ja haluavat sitä tehdä.

Kylmät ilmat

Kyllä Hong Kongin ilmat viilenevät vuodenvaihdetta kohden. En nyt sanoisi että suomalaiselle nykytilanne on vielä ihan talvea, mutta koska asunnoissa on yksinkertaiset seinän kokoiset ikkunat, kyllä viileys tuntuu kotonakin. Olen ihan iloisena laittanut ilmastoinnin lämmitysasentoon.

Tänään oli kylmyysvaroitus. Aamulämpötila oli 10C ja päivällä lämpö kipusi 13C asteeseen. Se on aika romahdus eilisestä jolloin oli vielä 20C ja kuljin farkuissa, puuvillainen villatakki auki, ballerinat jalassa eikä sukkia. Paikalliset pukeutuvat kalenterin mukaan toppatakkeihin, paksuihin fleeceihin, UGGseihin, jopa käsineitä näkee. Toisaalta olen nähnyt paljon yhdistelmiä minihame, paljaat sääret ja korkokengät, huivi kääritty viiteen kertaan kaulan ympärille ja toppatakki. Hong Kongissa on niin lyhyt viileä jakso, että ymmärtääkseni ihmiset vain vaihtelun halusta pukeutuvat kuin eskimot.

Kylmyydet ja sateet johtuvat aina jotenkin monsuunista. En oikein ymmärrä meteorologiaa, monsuuni ei siis aina tarkoita sadetta. Nyt monsuuni on tuonut koko Kiinaan muutamaksi päiväksi kylmän ilman ja kovan tuulen. Tuulen minäkin huomasin eilen illalla kotona televisiota katsoessani. Kuului merkillistä huminaa jota ihmettelin aikani kunnes tajusin sen olevan tilkitsemättömistä ikkunoista tuleva kovan tuulen ääni. Silti kotona oli lämmintä.

Tänään aamulla ymmärsin itsekin että oli oikeasti kylmempää. Laitoin sukat jalkaan ja kääriydyin Pian viime vuonna joululahjaksi antamaan fleece-viittaan joka onkin mainio varuste Hong Kongin talveen. En ollut yhtä arktisesti pukeutunut kuin monet muut - kuten South China Morning Post-lehdestä lainattu yläkuva osoittaa - mutta sopivasti kuitenkin.

Jätämme kylmän Hong Kongin ja lähdemme tänään Suomeen. Vastineeksi tänne tulee Kati ja Jaska ja siihen mennessä kun he saapuvat, on ilmatkin jo palanneet normaaleiksi. Joulupyhiksi luvataan jo aurinkoa ja 20C lämpöä. Se on mitä mainioin kaupunkilomailma.

Nuorten kaupunki

Hong Kong on nuorten paikka. Nuoria ja nuoria aikuisia on joka paikassa. Tosin aasialaiset noin yleensä vanhenevat hitaasti joten voi olla ettei kaikki nuoret olekaan niin nuoria. Onko syynä auringon välttäminen vai hyvä geeniperimä, en tiedä, mutta minun ikäiseni kiinalaiset naiset ovat minua ainakin kymmenen vuotta nuoremman näköisiä. Ei ryppyjä ja hiukset on värjätty mustiksi, huoliteltu kampaus, tyylikkäät vaatteet.

Intiassa asumisen jälkeen Hong Kong on miltei yhtä shokeeraava kuin Chennai oli Manauksen jälkeen. Brasiliassa seksuaalisuus on näkyvissä, naiset eivät peittele muotojaan vaan korostavat niitä, onhan Brasilia esteetisen kirurgian ykkösmaa. Ainakin Amazonin osavaltiossa yksinhuoltajaäiti aviottoman lapsen / lasten kanssa tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Intia oli niin täydellinen vastakohta ettei sitä osannut kuvitella ja edelleenkin tuntuu vaikealta ajatella kaikkia sääntöjä ja kieltoja mitä siinä maassa on. Naisten ahdistelu ja pahoinpitely, raiskaukset, tyttövauvojen omituiset kätkytkuolemat, miniöiden erikoinen huolimattomuus keittiötöissä kerosiiniliesien kanssa ja siitä johtuvat palovammat ja kuolemat, kaikki tuollainen oli päivälehden lukijan arkipäivää. Meidän oman kotiapulaisemme kaulassa oli tyytymättömän anopin aiheuttama ikävä kämmenen kokoinen paloarpi. Ja tietenkin se että mies ja nainen, tyttö ja poika tai edes aviopari ei julkisesti koskaan kosketa toisiaan eikä kulje käsi kädessä. Ainoastaan miehet keskenään, samoin kuin naiset keskenään ovat avoimesti käsikkäin eikä siinä kyllä keskustella tasa-arvoisesta avioliittolaista koska homoseksuaalisuus on Intiassa edelleen rikos. Mutta kosketuksen kaipuuta se kyllä kuvaa.

Menen minne vain Hong Kongissa, niin näen nuoria pareja käsi kädessä, nojailemassa toisiinsa, istumassa kylki kyljessä ravintolassa tai kahvilassa, suukottelemassa. Hyvin lähellä toisiaan, hyvin tiiviisti yhdessä. Kosketus on toisenlainen kuin mitä näen Suomessa; hellempi tai voisinko sanoa jopa - kunnioittavampi? Uskoakseni Hong Kong on hyvin tasa-arvoinen maa kuten Suomikin. Mutta naiset ovat naisellisempia kuin Suomessa. Pukeutuvat kauniisiin mekkoihin, on pitsiä ja suloisia käsilaukkuja. En usko kauneuden täällä olevan tasa-arvon esteenä. Naiset ovat yhtä kunnianhimoisia kuin miehetkin. Kiinalaiset ovat tottuneet kilpailemaan, pärjäämään ja menestystä halutaan, ilman tiikeriäitien piiskaustakin.

Olin viikonloppuna metrossa joka tuli Hong Kongin Disneyworldistä. Nuoret parit olivat olleet viettämässä sunnuntaipäivää ja olivat paluumatkalla väsyneitä. Edessäni oli opiskelijaikäinen pari. Tyttö nukkui pojan kainalossa, suloisessa mekossaan, uusi pehmolelu sylissä, suu oli hieman auki ja kuola valui kuten sikeästi nukkuvalla usein käy. Hyvin, hyvin hellästi poika pyyhki sormellaan syljen tytön poskelta, hyvin pehmeästi silitti hiukset pois tytön silmiltä ja katsoi tyttöä niin kauniisti että minua itketti. Sellaista näen harvoin Suomessa. Saa olla tyttö, saa olla vaaleanpunaista ja pitsiä ja saa olla rakastettu ja tasa-arvoinen. Saa olla poika ja saa olla rakastettu ja tasa-arvoinen. Kaunista.

Siitä matosta vielä

Kyllä harmitti siellä mattokaupassa ettei voinut ostaa enempää mattoja ja kaiken lisäksi piti tyytyä koneella tehtyyn, sinänsä aitoon kiinalaiseen mattoon. Meille ei Suomen kotiin yksinkertaisesti mahdu enempää mattoja jos haluaa että parkettikin vähän näkyy. Rupesin hieman miettimään eteisen mattoa joka on mennyt aika huonoksi ja vanhemmiltani peritty pieni kahvipöytäkaluston matto on myös vähän lerppa. Mutta eteisen matto pesetettiin kaksi vuotta sitten Chennaissa ja The Museum Companyn kashmirilaiset mattokauppiaat arvioivat maton oikein hyväksi. Ne samat jotka tuomitsivat abudhabilaisen silkkimattomme polyesteriväärennökseksi ja jota ei enää ole. Itsekin ihmettelimme kun maton välkehtivät värit katosivat jo Suomen syksyssä. Ja vanhempieni matto on vanhempieni ja kuuluu siihen kahvipöytäkalustoon.

Ja koska asumme Hong Kongissa kenties kaksi vuotta, kotimme on väliaikainen eikä kosteassa ilmanalassa kannata sijoittaa suuria summia maailman upeimpaan mattoon.

Meillä oli matolle maksimimitat joten emme muuta kuin haikeasti vilkuilleet suuria silkkimattoja ja valtavaa myymälää jossa olisi voinut katsoa erilaisia mattoja tuntikausia. Yritimme innostua sellaisiin pieniin 120 x 200 cm kokoisiin karvalankalappuihin ja siitäkin pinosta valikoimme vain koneella tehdyt. Aina kun huudahdin onnellisena "tämä on ihana!" matto käännettiin nurin ja tehdastekoisen maton tuntomerkin, kankaisen pohjan sijaan näytettiin käsinkudotun tiuhat solmut. Silkkimatot tuntui kädessä pehmeältä ja valo hohti niin kauniisti että ihan riipaisi jättää sellainen matto ankeaan pinoon.

Lopulta meidän kriteerit täyttäviä mattoja oli vain neljä. Se oli vähän kuin olisi jugurttia valinnut. Ei mitään erityistä hekumaa. Hylkäsimme keskisinisen jollainen meillä oli ollut Amerikassa, hento roosa oli liian pliisu väri meille, kaunis vihreä liian tumma joten jäljelle jäi tumma sininen jossa on vaalea reunus. Hinnaksi sovittiin hyvin nopeasti 3200 HKD eli noin 320 euroa. Toisin kuin Chennaissa, en jäänyt tinkaamaan vaan sanoin suosiolla etten jaksa keskustella hinnasta.

Matto tuotiin meille seuraavana päivänä, sunnuntai-iltapäivällä ja kyllä se kaunis on. Silkin kiilto puuttuu ja alussa villalankaisesta matosta lähtee ihan tajuttomasti nöyhtää, mutta jo nyt, reilu viikko ostamisen jälkeen, nöyhtääminen on huomattavasti vähentynyt.

Kaikkea en Intiasta muista hyvällä, mutta The Museum Companyn kashmirilaiset matot ovat maailman kauneimpia. Ja se kauppa, sen tunnelma, myyjät ja se teemäärä mitä siellä tuli juoduksi. Olihan siinä sitä jotain.

Ehkä vielä joku päivä päädymme ostamaan kiinalaisen silkkimaton Chinese Carpet Centrestä. Ei tulevasta koskaan voi tietää.

Kivijalkakaupat kuolevat

Automarketit tappavat kivijalkakaupat. Tuttua Suomessa, Hongkongissa tästä on hieman erilainen versio.

Halusimme asuntoomme kiinalaisen maton, sellaisen joita myydään joka puolella maailmassa. Täällä löysimme vain yhden mattokaupan, China Carper Centren, joka sekin sijaitsee kaukana Kownoonin Tsim Sha Tsuin laitamilla. Kun kävimme siellä viikonloppuna myyjät vahvistivat, että mattokauppoja ei enää juuri ole. Heilläkin oli ennen 5 liikettä, mutta he ovat joutuneet lopettamaan kaikki muut. Syynä ei ole kysynnän puute vaan taivaisiin kohoavat vuokrat.

Hongkongissa ei ole automarketteja, jopa Ikea on keskustassa hotellin kellarissa. Täällä on kauppakeskuksia, shopping malleja. Niitä on joka paikassa, kaikki samanlaisia, jokaisessa samat Armanit, Ballyt, Burberryt, Bvlgarit, Cartierit, Chanelit, Diorit, Dolce & Gabbanat, Guccit, Hermés't, Pradat, Rolexit, Swarovski, Tiffanyt, Valentinot, Vertut, mitä niitä onkaan. Tästä - kuten kaikesta muustakin pahasta - syytetään manner-kiinalaisista, joita tulee miljoonittain ostosmatkoille Hongkongiin. Viime vuonna Kiinasta tuli 41 miljoonaa matkailijaa, eli 75% kaikista matkailijoista. He tulevat tänne ostamaan paitsi turvallisia elintarvikkeita, ennenkaikkea luksustuotteita. En kylläkään tiedä miksi, nuo samat brändit löytyvät ainakin Shenzhenin shopping malleista.

Luksusbrändit nostavat vuokria, niin etteivät pikkukaupat tai ravintolat pysty maksamaan niitä. Maailmankuulu Michelin-tähdellä palkittu dim sum ravintola Tim Ho Wan joutui lopettamaan alkuperäiseessä paikassaan kun vuokra nousi kaksinkertaiseksi. Manner-kiinalaisten erityisessä suosiossa olevalla Kownoonin Canton Roadilla sinnitteli vielä pari vuotta sitten yksi ravintola. The Sweet Dynasty pystyi maksamaan kahden kerroksen tiloistaan 80,000 euroa kuussa, mutta joutui väistymään kun tilat vuokrattiin Applelle 1.1 miljoonan euron kuukausivuokralla.