Kirjoitusongelmia

Kun muutimme Hong Kongiin, mietin mitä voisin tehdä täällä. Kirjoittaminen on minusta aina ollut kivaa. Olen ollut jopa Orivedellä oppimassa tieteellisen tekstin popularisointia ja oman elämän tarinan kirjoittamista. Orivedellä oli tarjolla kiinnostavalta kuulostava Uuden journalistiikan verkkokurssi jonne oitis ilmoittauduin. Jonkin ajan kuluttua Orivedeltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin ettei Uuden journalistiikan verkkokurssille ollut muita ilmoittautuneita mutta Proosan kirjoittamisen verkkokurssille mahtuisi vielä yksi. Minut on hyvin helppo ylipuhua mihin vain joten vastasin samantien myöntävästi, mikä oli tietenkin tyhmää. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani minkäänlaista proosaa.

Vaikka kurssi on tehty sikäli helpoksi ettei ole pakko kirjoittaa romaania eikä saada aikaiseksi edes yhtä lyhyttä novellia, on kuitenkin kirjoitettava kerran kuukaudessa annetun aiheen mukainen harjoitustyö. Vähän kuin kouluaine. Varmaan puolet kurssilaisista kirjoittaa suurempaa kokonaisuutta ja tuovat muiden arvioitavaksi kirjansa yhden luvun kerrallaan tai upeita yksittäisiä novelleja. Valtavan hyviä tarinoita. Suomalaiset ovat kirjoittajakansaa.

Olen heikkoluonteinen ja suostun mihin vain minut yllytetään, mutta tämä kuukausittainen kirjoitustyö on jotenkin ylitsepääsemätön ponnistus koska kukaan ei oikeasti ole minua siihen ylipuhumassa. Minun pitää itse suoriutua siitä. Hyvin vaikeata.

Koulussa ainekirjoitus oli lempiaineitani ja olin hyvä kirjoittaja. Ystäväni Tarja, joka oli kaikissa muissa aineissa minua parempi, tuskailee vieläkin sitä ettei Tyttönorssissa kukaan muu kuin minä ollut saanut kymppiä ainekirjoituksessa. Koska Tarja todella oli jopa urheilussa minua parempi, en ole viitsinyt kertoa että Ullan yläluokilla oleva sisko kirjoitti uskomattoman hienoja uskonnollis-filosofisia analyyseja joita opettajakaan ei voinut ymmärtää ja varmaan siksi Ullan siskolla oli ainekirjoituksessa aina kymppi.

Kun olimme kirjoittaneet ylioppilaiksi, minä en päässyt Polille maanmittariksi eikä Ulla lääkikseen. Hätäpäissämme olimme laittaneet hakupapereita minne sattui ja kävimme pääsykokeissa jonka tuloksena syksyllä minulla oli erikoinen aineyhdistelmä suomen kieli - kansatiede - matematiikka ja kirkosta eronnut Ulla oli teologisessa tiedekunnassa. Päätimme ottaa ilon irti yliopistoelämästä ja liityimme Eteläsuomalaiseen Osakuntaan. Syksyn ensimmäisessä kokouksessa kerroimme olevamme taitavia kirjoittajia ja kiinnostuneita osakunnan lehden toimittamisesta. Tuohon aikaan oli muotia bailata ja dokata eikä osakunnat itse asiassa kiinnostaneet juuri ketään. Ehdotimme että lehden tulisi olla vähemmän intellektuelli ja enemmän hauska jotta se vetoaisi laajoihin opiskelijajoukkoihin jolloin osakunnan rivit olisivat jälleen täydet. Lupasimme kirjoittaa vetävän pakinan ensimmäisen vuoden opiskelijan näkökulmasta.

No, kun deadline alkoi lähestyä, iski sama kirjoitusjumi kuin nytkin. Paniikki eikä mitään tekstiä. Ostimme punkkua ja pullon Koskenkorvaa, menimme Ullan Sturenkadun yksiöön ja aloimme dokata. Koskis oli varmasti väärä valinta. Olisi pitänyt juoda helmeilevää Elyseetä. Tulimme synkkämielisiksi, pohdimme maailman mielettömyyttä, kansojen keskinäisen solidaarisuuden puutetta, nuorison aatteettomuutta, opiskelun turhuutta. Ulla itki boheemia pitkätukkarunoilijaansa jonka kanssa seurustelu ei koskaan ehtinyt alkaa, minä kaukorakkaus-kommunisti-arkkitehtiani.

Juuri ennen kuin kaikki pimeni, saimme pakinan valmiiksi. Siitä tuli tavattoman surullinen ja todella huono ja olen onneksi unohtanut melkein koko jutun. Muistan vain että se kertoi maalta tulleesta Huugo-nimisestä hontelosta pojasta mikä oli ehdottoman väärä valinta koska ESO on pääkaupunkiseudulta tulleiden osakunta. Ikävä kyllä muistan edelleen ne välttelevät katseet ja suppeat kommentit kun palautimme pakinamme. Muistan senkin että pakinanpalautuskokouksessa oli Matti Klinge joka rusetti kaulassa puhui huolitellun taidokkain sanakääntein, upeita sivistyssanoja ripotellen osakunnan merkityksestä ja tavoitteista ja kertoi kuinka ilahtunut oli kun oli uusia aktiivijäseniä jotka pitävät kirjoittamisesta.

Sen jälkeen lopetimme Ullan kanssa osakunta-aktivismimme. Seuraavana syksynä lopetimme myös synkkämielisen humanistiuramme. Ullasta tuli psykologi ja minusta lääkäri.

Minulla pitäisi huomenna olla kuukauden Proosan kirjoittamisen verkkokurssin viides harjoitustyö valmiina.

Kiinalainen uusi vuosi

Sitä huomaa olevansa erityisen ulkomaalainen ja ulkopuolinen perinteisten juhlien aikana. On Kiinalainen uusi vuosi, kiinalaisten suurin juhla. Ehkä kuten joulu Suomessa. Monella on jopa viikon loma, se vuoden ainoa riittävän pitkä siihen että lähdetään kotikaupunkiin tai -kylään sukulaisten luokse. Niinhän Suomessakin tehdään.

Itse juhla ja sen vanhat traditiot muuttuvat koko ajan, kuten Kiinakin. Kuten kaikkialla, ruoka on täälläkin pääasia, mutta ei enää sen vuoksi että nyt syödään kerrankin kunnolla. Ruokaa on saatavilla ympäri vuoden, nyt nautitaan enemmän perheen seurasta ja syödään sitä mikä on hyvää.

Koska Hong Kongiin ei tulla töihin pääasiallisesti maaseudun kylistä kuten moniin muihin kiinalaisiin kaupunkeihin, paikallisten ei ole pakko matkustaa pois vaikka monet niin tekevätkin, lähtevät lomalle. Kiinalaiset ravintolat olivat täynnä sukuja syömässä herkkuja suurissa pöydissä. Jonkin verran näkyi perinteisiä silkkikirjailtuja vaatteita, etenkin pikkulapsilla. Vanhemmilla naisilla saattoi olla silkkinen kirjava jakku, joillain nuorilla miehillä näin mustan samettisen pystykauluksisen takin, sellaisen jossa on silkkilangasta punottu napitus. Mutta ei mitään eksoottista kiinalaisuutta. Hong Kongissa pukeudutaan aina konservatiivisesti, länsimaalaisesti ja arkenakin varsin hyvin. Ainakin niin että helle- ja safariasuihin pukeutuneet turistit erottuvat massasta hyvin.

Pienemmät kiinalaiset ravintolat olivat kiinni, samoin pienet kaupat. Suuriin ravintoloihin oli oltava varaus joten eilinen kiinalainen ruokamme oli mitäänsanomatonta mättöä jollaista saa vaikka suomalaisessa ostarissa. Muutama päivä sitten söimme kotimme lähellä olevassa kuuluisassa Michelin-chefin 22Ships:ssa espanjalaista tapas-ruokaa. 30-paikkainen ravintola itse ei ole ansainnut tähtiä, mutta on kodikkuudessaan loistava ja hyvin suosittu. Sinne ei oteta varauksia ja sinne on aina jono. Sattumalta pääsimme heti sisään, saimme parhaat paikat baaritiskiltä ja näimme ruokaillessamme miten herkullisia tapas-annoksia tehtiin. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä illallispaikkavalintaamme. Sinne mennään toistekin, kahden korttelin päähän!

Toissapäivänä menimme illalla Kowlooniin katsomaan Uuden vuoden paraatia. En ymmärrä paraateja. En näe niissä mitään hauskaa. Tämän paraatin historia on vain 20 vuotta, se on Cathay Pacific Airlinesin alkuunpanema ja lentoyhtiö on edelleen pääsponsori. Kansainvälinen juttu, oli ryhmiä Koreasta, Vietnamista, Australiasta, USAsta ja vaikka mistä. Paljon glitteriä, temppuja, liikkuvia rakennelmia, vähäpukeisia tyttöjä ja erilaista kelluvaa ja leijuvaa otusta. Ei kiinnosta. Olimme pari tuntia paikalla, ensin odotimme paraatin alkua kymmenientuhansien muiden kanssa ja melkein heti kun paraati alkoi, lähdimme pois. En sanoisi että paraati huipensi Uuden Vuotemme.

Eilen oli ilotulitukset Victoria Harbourissa mutta olimme kotona. Asumme niin lähellä rantaa että olisimme periaatteessa nähneet ne kotoakin, mutta edessä oleva toimistotalo peitti parhaat räiskeet. Ne talon sivuilta vilahtavat rippeet riitti minulle. Olen nähnyt ilotulituksia aiemminkin.

Paikalliset juhlat ovat ulkomaalaiselle aina ongelmallisia. USAssa lähdimme usein pienelle matkalle Kiitospäivänä, samoin Brasiliassa karnevaalien aikaan. Ei ulkomaalainen Suomessakaan jouluna tai juhannuksena ihmeempiä kokemuksia löydä ellei satu saamaan kutsua paikallisen juhliin. Eikä juhla silloinkaan luultavasti avaudu. Se voi olla mielenkiintoinen mutta silti tylsä. Minun perheeni joulu oli hyvin erilainen kuin Mikon perheen ja jopa näiden yhdistäminen on ollut ongelmallista vaikka olemme molemmat Helsingistä ja samaa ylempää keskiluokkaa.
Ulkomaalaisena erilaisuus vain korostuu ja siksi pidempien juhlapyhien aikaan on luultavasti paras lähteä suosiolla pois. Nyt olimme vasta saapuneet Hong Kongiin emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä muualle vaikka on neljän päivän vapaat.

Olemme tarponeet aamupäivisin Hong Kongin mahtavilla haikkausreiteillä ja nauttineet siitä valtavasti. Hong Kong on vaeltajalle paratiisi. Iltapäivisin Mikko on tehnyt töitä ja minä olen lukenut. Illat ja yöt olemme katsoneet televisiosta Bones-tv-sarjaa Netflixin kautta. Tällaisia me olemme. Aika tylsiä.

Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.

Huono vitsi

Tiedän ihan hyvin ettei minun kannata olla hauska. Nimenomaan tiedän etten saisi ikinä yrittää olla vitsikäs. Ei iloa, ei kepeyttä, ei huumoria, ei ainakaan muiden ihmisten lähellä. Jos sen muistan, kaikki menee ihan hyvin.

Se oli nyt viimeinen päivä töissä, onneksi ja ihan sovitusti. En häipynyt kesken pois enkä luovuttanut. Tämä oli jo marraskuussa sovittu viimeiseksi työpäiväksi ja hyvä niin. Yhtään lisäpäivää en olisi kestänyt. Tämäkin päivä oli liikaa kun tuli se "vitsi" lohkaistuksi.

En nyt jaksa vauhkota niistä potilastietojärjestelmistä, kyllä me kaikki tiedetään että ne on roskaa eikä ne toimi eikä niitä kukaan osaa käyttää mutta moni saa niistä rahaa, palkkansa ja elantonsa. Totaalisessa surkeudessa on aina jotain hyvääkin. Ohjelmistotalo Tiedon palkkalistoilla on kilttejä veronmaksajia jotka maksavat myös minun palkkani. Vähän sellaista työllistämistyön makua siinä on, mutta kuka määrittelee mikä on turhaa työtä?

Toissailtapäivänä menin sovitusti Espooseen yksityiseen vanhustenhoitolaitokseen. Kävi ilmi ettei siellä voinut tehdä mitään keskiviikkona koska a) kaikki laboratoriokokeet jotka minun pitäisi tarkistaa oli otettu vasta pari tuntia aikaisemmin ja vastaukset on valmiit perjantaina ja b) minulla ei ollut PIN-koodia systeemiin jolla pääsen Citrix-etätyöskentelyjärjestelmään jolla saan yhteyden potilastietojärjestelmään jota Espoon kaupunki käyttää mutta jota yksityinen hoitolaitos ei käytä.
Tuo nyt oli ihan yksinkertainen seikka tässä, ihan normijuttu. Jokainen tajusi sen mikä pitikin - en voinut tehdä vanhusten kanssa mitään koska en päässyt hakkeroitumaan potilastietojärjestelmään.

No, olisin toki voinut jäädä leikkimään ja laulamaan, syöttämään ja pesemään vanhuksia, mutta koska olen kylmätunteinen lääkäri, lähdin kotiin. Mutta koska olen lempeäsydäminen ihminen, sovin hoitajien kanssa tulevani perjantaina uudestaan, heti kun pääsen Vantaan koillisimmasta korvesta toisesta vanhustenhoitolaitoksesta ja kaahaan omalla autollani Espoon läntisimpään kolkkaan tarkistamaan laboratoriotulokset. Mitäpä muutakaan yksinäinen keski-ikäinen nainen perjantai-iltapäivänä tekisi. Juuri oikea tapa juhlistaa viikonloppua ja viimeistä työpäivää on mennä uuteen työpaikkaan.

Vantaan koilliskulmilla oli tosi kiire. Vuokralääkärit ovat kalliita ja koska laitoksen on pakko pyöriä vuokralääkärin voimin, kunnan on paras supistaa tunnit minimiin. Eli klo 8-12 väliin on tungettu 8 tunnin työpäivä. Kello 13 yksinkertaisesti pakenin Vantaalta ja pääsin Espooseen. Lounas? Se on jotain sellaista minkä tärkeydestä voin pitää paatoksellisen puheen potilailleni. Ja parin kuukauden he tulevat vastaanotolleni 8 kiloa hoikempina, terveyttä uhkuen, kannustuksesta kiittäen ja lopetan heiltä verenpaine-, kolesteroli- ja sokeritautilääkkeet.

Taas Espooseen:
Espoon yksityisessä hoitolaitoksessa on "lääkärin läppäri", maaginen vehje jolla saa etäyhteyden espoolaiseen potilastietojärjestelmään. Vain lääkäri saa käyttää sitä koska vain lääkäreille on annettu etäkäyttöyhteydet yksityisessä hoitolaitoksessa. En ollenkaan ymmärrä miksi pitää sekoittaa keskenään kunnallinen ja yksityinen kun siinä välissä on monta sotkevaa tekijää. Niinkuin ostopalvelut, palvelusetelit ja kunnallinen lääkäri. Tai siis yksityiseltä firmalta kunnan palkkaama satunnainen vuokralääkäri. No, kun lääkäri on saanut yhteyden kunnalliseen potilasjärjestelmään, hän tarkistaa sieltä esimerkiksi laboratoriotulokset ja printtaa ne hoitajille. Ettei potilaiden hoito olisi totaalisen sekavaa,  kaikki täytyy kirjata. Lääkäri kirjoittaa havaintonsa, päätelmänsä, määräykset ja lääkelistat turvalliseen sähköiseen potilastietojärjestelmään ja printtaa kaiken hoitajille. Siinä kuluu melkein puntti paperia tunnissa. Rakastan näitä paperittomia työpisteitä!

Ai mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Olin päässyt kolmanneksi viimeiseen potilaaseen. Hoitaja pyysi anteeksipyydellen voinko printata edellisviikkoiset laboratoriovastaukset koska vakilääkäri oli unohtanut printata ne - "potilaan omainen on niin tarkka, oikeastaan hankala koska haluaa kaikki tulokset itselleen". Tottakai muistisairaan omainen saa tuollaiset tiedot, mitään ei salata. Ei se ole hankala pyyntö.

Kone tilttasi siihen. Lohkaisin "ehkä se omainen tosiaan on hankala kun konekin heittäytyi hankalaksi". Hoitaja alkoi laveasti kertoa millaisesta tapauksesta on kyse, painoin Ctrl+Alt+Del ja käynnistin koneen uudelleen. Ja selitin mojovan vitsini uudestaan. Se oli nimittäin se vitsi tuo äskeinen juttu, eikö ollutkin hauska!

Starttasin koneen viisi kertaa peräjälkeen, otin aina uuden Citrix-yhteyden hienolla PIN-koodillani ja potilastietojärjestelmä paukahti kuvaruudulle aina yhtä haalean elottomana. Soitin HelpDeskiin. Poika ehdotti että sulkisin potilastietojärjestelmän. Kysyin miten. Se sanoi että se rasti siellä oikeassa ylänurkassa. - Nämä etäyhteydet ja etäneuvojat ovat pahinta mitä on olemassa.

Poika vaikutti neuvottomalta. Niin minäkin. Sanoin että ehkä vedän stöpselin irti seinästä, yritän uudestaan ja jollei mikään toimi, lähden kotiin. Poika pompahti ilosta, kuulin sen selvästi puhelimeen "hei, tee se! Jollei se auta, siinä on joku suurempi juttu". Käsitin että potilasjärjestelmän sivu, jonka näin kuolleena ruudullani, leijui jotenkin kahden tietojärjestelmän välissä sen Citrixin lukitsemana.

Eihän se stöpselin vetäminen mitään auttanut. Kuollut kuin kivi. "Erittäin hankala omainen", sanoin hoitajille, "tappoi järjestelmän". Nauroimme kaikki. Luulen että se oli lopultakin aika hyvä vitsi.

Spurtteja, tottakai

En ole varma olinko suunnitellut paljastavani koko maailmalle antautuneeni Motivuksen tammikuun tarjoukseen ja personal trainerin ansaan. Mutta koska vahinko on tapahtunut, sille ei voi mitään. Kymmenen kuntosalikertaa ei kenties saa minua spurttailemaan 1300 metriä ylämäkeen Hong Kongissa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Alustavissa kuntotesteissä minun todettiin olevan lujaa tekoa vaikka muutamat löysät renkaat vatsan kohdalla voisivat muusta kieliä.

Kuntosalilla vietettyjen kymmenen tunnin lisäksi makaan iltaisin soffalla, katson putkeen "Bones"ia ja nostelen viiden paunan käsipainoja. Kello on nyt yksi yöllä, lopetin juuri viiden jakson putken Bonesia ja laitoin puntit pöydän alle. Mutta jos TV-Kaistalla olisi ollut vielä yksikin jakso katsottavana, hauikseni olisivat peloittavat. On TV-kaistan suppean tarjonnan vika että olen nähnyt jo kaikki Bonesit eikä kuntoni ole kohonnut suurempia suorituksia varten kuin kenties vähäiseen jolkotteluun Wilson Traililla.

Jos aikoo elää ja asua Hong Kongissa on oltava kunnossa. Siellä ei lötköt paksukaiset elä. Hong Kong on pelkkää ylä- ja alamäkeä, portaita ja polkuja ja lisäksi korkeita kukkuloita joita Suomessa kutsuttaisiin vuoriksi. Siinä Mikko on oikeassa ettei jonkun Wilson Trailin kulkeminen tee sankariksi. Se on perheiden normaali tapa viettää viikonloppua, minkä vuoksi en kadu Motivuksen juoneen haksahtamistani.

Mikko, haastan sinut Wilson trailin seuraaville etapeille.

Ai että vielä spurtteja

Pirkon personal trainer sanoi, että patikointi on ihan hyvää kuntoilua, mutta pitää ottaa välillä spurtteja, jotta kunto kohoaisi. Pirkko saa ottaa, minulle riittää ihan rauhalliseen tahtiin kävelykin. Patikoin eilen Wilson Trailin etapit 1 ja 2. Rauhallisellakin kävelyllä keskimääräinen syke oli 159 lyöntiä minuutissa ja maksimi vähän yli 200. Riittää minulle. Nousuja noilla kahdella etapilla oli yhteensä 1300 metriä ja laskuja 1400 metriä, eli keskimäärin pelkkää alamäkeä.

Haikkaus, patikointi(?) on todella suosittua ajanvietettä Hongkongissa. Jo kaupungissa saa hyvin hyötyliikuntaa kun se on rakennettu vuorenrinteeseen. Varsinaisesti patikointia harrastetaan kuitenkin luonnon- ja kansallispuistoissa, joita on 40% Hongkongin kokonaispinta-alasta. Hongkongin pinta-ala on 1100 km2 eli kaksi kolmannesta Ahvenanmaasta tai yli kolminkertainen Espooseen verrattuna. Niinpä tuo 40% antaakin harvinaisen hyvät ulkoilumahdollisuudet, 400 km2 vuoristoista kansallispuistoa. Ei toki samaa luokkaa kuin Urho Kekkosen kansallispuiston 2,550 km, mutta Helsingin Keskuspuiston 7 km2 kalpenee pahasti tämän rinnalla. Lisäksi tuo alue on hyödynnetty hyvin. Joka paikassa on hyväkuntoisia kävelyreittejä. Lukuisten pienempien reittien lisäksi Hongkongissa on neljä pitkää, 50 - 100 kilometrin, reittiä: Hong Kong Trail, Lantau Trail, Wilson Trail ja MacLehose Trail.

Eilen patikoin siis Wilson Trailin kaksi ensimmäistä etappia, joista ensimmäinen oli rankka. Siinä on alle 5 kilometrin matkalla 800 metriä nuosua ja 700 metriä laskua eli keskimääräinen kallistusprosentti on 32%. Olisin tuntenut itseni varsinaiseksi sankariksi, tekeväni suurenkin urotyön jos olisin ollut yksin. Mutta minut ohitti ja vastaan tuli lukuisia juoksijoita, lisäksi lapsiperheitä ja harmaahapsisia kumaraisia eläkeläisiä. Hongkongilaiset haikkaajat ovat kovakuntoisia. Ehkä niillä kaikilla on personal trainerit?






Wilson Trailin ykkönen  alkaa Hong Kongin saaren etelärannan Stanleystä

Lännessä näkyy Tai Tamin tekojärvi ja sen takana Tai Tamin lahti

Etappi päättyy Hong Kong Parkview'iin

Toinen etappi alkaa Parkview'stä. Taustalla näkyy Repulse Bay

Jardine's Lookoutin 433 metristä on hienot näkymät keskustaan

Wilson Trailin kakkosetappi päättyy pohjoisrannan Quarry Bay'hin



Suomessa töissä

Jäin joulun jälkeen kuukaudeksi Suomeen töihin, vuokralääkäriksi. On kai sitä yritettävä pysyä työelämässä mukana, säilyttää ammattitaito ja onhan oma, itse tienattu raha oikein mukava, itsekunnioitustakin kohottava juttu.

Vuokralääkäritoiminta on nyt vähän jäissä Sote-sotkujen ja kuntien säästötoimenpiteiden vuoksi. Helsingin kaupunki on irtisanoutunut vuokralääkäreiden käytöstä, mutta hädän hetkellä on sinnekin sellainen otettava. Siksi olin kaksi päivää Kontulassa. Olen muuten ollut Vantaalla useassa paikassa, Espoossa kolmessa yksityisessä kaupungin ostopalvelupaikassa. Vantaalla olen enimmäkseen kaupungin vanhuspalvelussa, Kontula oli samoin kaupungin, lisäksi olen kiertänyt Folkhälsanin paikkoja eri kaupungeissa. Aiemmin olen ollut Kustaankartanossa ja lisäksi olen nähnyt eri terveyskeskusten vuodeosastoja. Viime kesänä olin hetken Helsingin kotihoidon lääkärinä.

Minulla on siis aika kattava, joskin sirpaleinen näkemys vanhusten hoidon nykytilasta. Näkemystä haittaa paljon se että käynnit eri paikoissa ovat tavattoman kiireisiä. En todellakaan ehdi kierrellä, katsella, haistella ja imeä itseeni ilmapiiriä. Hädin tuskin ehdin jutella muutaman asukkaan kanssa jota käyn tutkimassa, muuten lääkärin kierrot tarkoittavat hoitajan kanssa keskustelua toimistossa. Hoitaja kuvaa ongelman, pohditaan ratkaisua, minä teen päätöksen. Jos tunnen oloni epävarmaksi millaisesta asukkaasta tai ongelmasta on kyse, menen itse katsomaan, mutta silloinkin käynti on lyhyt vilkaisu. Mutta muistisairaallakin vanhuksella on hämmästyttävä kyky skarpata kun kuulevat maagisen sanan "lääkäri". Silti minusta on asiallista esittäytyä omalla nimelläni ja tittelillä, on potilaan oikeus tietää kenen kanssa puhuu vaikkei sitä muistaisi enää 10 sekunnin kuluttua.

Jo tästä kävi varmaan ilmi että ei tämä systeemi ihan ongelmaton ole ja jotain voisi tehdä paremmin. Silti minulle suurin ongelma on eri tietojärjestelmät ja se on tietenkin aivan järjetön ongelma, koska sellaista ei pitäisi olla olemassa. Tiedonkulunhan täytyy olla sujuvaa kun on kyse sairauksista ja hoidoista. Jos joku tiedonkulussa mättää, tieto ei löydy tai sitä ei saa, se on aina suuri potilasturvallisuusriski.

Olen käyttänyt Pegasosta ja Efficaa joihin molempiin tehdään koko ajan uudistuksia joihin en ole perehtynyt koska käytän niitä hyvin satunnaisesti. Vantaalla on käytössä graafinen Finstar, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt. Vanhusten palvelukeskukset ovat edelleen sosiaalipuolen heiniä, kun taas terveyskeskukset, sairaanhoito ja kaupunginsairaalat terveysviraston. Koska virastot olivat aiemmin erillisiä yksiköitä, ne ovat Helsingissä valinneet eri potilastietojärjestelmät jotka eivät keskustele keskenään. Kaupunginsairaalat käyttävät samaa tietojärjestelmää kuin terveyskeskukset mutta HYKSillä on oma järjestelmänsä. Yksityisillä lääkäriasemilla on omat systeemit joista en tiedä mitään. Yksityispotilaiden tietoihin en pääse edes sillä aputietojärjestelmällä jonka kautta pääsen erillisten tunnusten ja potilaan luvalla katsomaan sairaskertomustietoja sekä kaupunginsairaalasta, terveyskeskuksesta ja HYKSistä vaikka potilaani onkin sosiaalipuolella pitkäaikaispotilaana vanhustenkeskuksessa. Sama tietenkin toisin päin: kun potilaani menee HYKSiin, sielläkin joudutaan seilaamaan kahden tietojärjestelmän välillä jotta saadaan tolkku potilaan tilasta. Onneksi nyt on tehty päätös että hyvin muistisairaalta tai muuten sellaiselta jonka ymmärrys ei enää riitä ymmärtämään mistä on kyse, ei tarvitse pyytää lupaa potilastietoihin pääsemisestä.

Kaiken tämän jälkeen luulen ettei lukijanikaan ymmärrys riitä ymmärtämään mistä kirjoitin. Mutta perimmäinen idea varmaan tuli selväksi, se että tieto ei kulje ja potilastietojärjestelmät eivät toimi.

No, kun menen taas uuteen paikkaan, kirjaudun järjestelmään sisään jos olen saanut tunnukset. Jos en ole saanut tunnuksia tai tunnusten antajat ovat koulutuksessa tai lomalla, aloitan puhelinrumban  HelpDesk-henkilöiden kanssa. Siihen saattaa mennä kaksi tuntia aikaa. Se on aika paljon jos tarkoitus oli olla kyseisessä paikassa neljä tuntia. Lääkäri käy paikoissa vaihdellen 1-4 kertaa kuukaudessa joten asioita on kertynyt varsin paljon. Ja kun jokainen potilas on minulle uusi, tietojärjestelmä uusi, hoitajat uusia, voi vain kuvitella ettei kaikki suju kuin tanssi. Se voisi ehkä olla tanssia jos kyse olisi terveistä iloisista ihmisistä joille voisi vain huikata hyvät päivät, mutta ikävä kyllä hyvin vanha ihmiset harvoin ovat terveitä ja reippaita.

Huomaan nyt että tästä tulisi romaani. Paras lopettaa. Tämä oli vain alkulause. Vanhustyö on palkitsevaa ja tärkeätä ja pidän siitä todella paljon. Alalla on tehty paljon hyvää ja tehdään koko ajan. Kun valmistuin vuonna -85, hoidin vanhuksia jotka makasivat elävinä kuolleina sängyssä luurankomaisina puhumattomina muumioina. Nyt sellaista ei enää näe. On keksitty kuntoutus ja liikkuminen. Mutta voi... siitäkin voisin kertoa vaikka mitä anekdoottia, surkuhupaisaa tarinaa ja myös lukuisia uskomattomia onnistumisia. Tärkeintä on että hyvä työ jatkuu, vanhustyöntekijöiden ammatin arvostus nousee ja myös palkkaus saadaan kohdalleen. Siten vanhusten työhön hakeutuu ne jotka oikeasti työtä arvostavat ja haluavat sitä tehdä.