Kosteudenkeräystä

Manaus on Amazonian osavaltiossa Amazon-joen ja Rio Negron yhtymäkohdassa keskellä sademetsää. Siellä oli kaksi vuodenaikaa: kuuma & kostea-kausi ja sadekausi. Kuumuus ei ole mitenkään tappavaa, maksimissaan +35C, ei koskaan alle 20C, keskimäärin +30C kieppeillä. Lämpö ei aiheuta ongelmia, mutta kosteus kyllä. Meillä homehtui vaatteita huolimatta siitä että pidimme ilmastointia päällä, komeroiden ovia jatkuvasti auki, reipas läpitalontuuletus jos oli vähänkin kuivempi ilma. Lisäksi meillä oli iso määrä kosteudenkerääjäpurkkeja kaapeissa.

Chennaissa kosteus ei aiheuttanut huolia. Vaikka kaupunki on meren rannalla Intian eteläkärjessä ja siellä on aina hyvin lämmintä, jostain syystä kosteata oli vain monsuunisateiden aikaan. Ehkä koko Intia on niin rutikuivaa maata että se kuivattaa merenkin ympäriltä.Tai sitten siihen on joku luonnollisempi syy.

Muutimme Hong Kongiin lokakuussa jolloin alkaa loppusyksyn ja talven kuivat ja miellyttävät ilmat. Olen kyllä ollut eri vuodenaikoina käymässä Hong Kongissa enkä muista että kosteus ja kuumuus olisivat olleet ongelma. Mutta koska en oikeasti ole kokenut Hong Kongin vuodenaikoja, en ihan tiedä mitä odottaa. Ihmiset yleensä sanovat että odotas kun tulee kesä, se on tukahduttavaa. Ehkä onkin.

Kevät on kosteinta aikaa. Viimeisinä viikkoina kosteusprosentti onkin ollut 90-99% vaikkei ole satanut yhtään. Miltei joka aamu korkeimpien rakennusten huiput ovat sumun seassa näkymättömissä eikä aina edes vastapäisen toimistotalon ikkunoita näy. Ja talo on sentään niin lähellä että katson olohuoneen ikkunasta mitä siellä avokonttoreissaan työskentelevillä on päällään. Puku näyttää olevan, ottavat takin pois ja ovat paitahihasillaan konttorissa. - Lämmintäkin on ollut, yöllä ei putoa juuri alle 20C, päivällä voi olla 25C.

South China Morning Post on viime päivinä antanut neuvoja miten selvitä kosteuden kanssa ettei kerry hometta. Jännä juttu - Manauksessa meillä oikeasti oli hometta mutta siihen ei kukaan osannut antaa neuvoja. Ihmiset sanoivat ettei hometta ole. Luulen että siihen ei vain kiinnitetty mitään huomiota. Johtuuko maan kehitysasteesta tai mikä on syy, mutta Hong Kong on asumistamme maista - Amerikka mukaanluettuna - ainoa Suomen lisäksi missä vaivaudutaan hätäilemään homeesta ja homehtumisen estosta.

Tähän asti olemme käyttäneet samoja kosteudenkerääjäpurkkeja kuin Manauksessa. Niitä on jokaisessa komerossa pari kappaletta ja hydraulisesti nousevan sängynpohjan alla olevassa suuressa säilytystilassa on kolme purkkia. Nukkuvista ihmisistä märkyys valuu, joten purkit ovat oikesti tarpeellisia. Kaikissa vaatelaatikoissa ja -hyllyillä on sellaisia pieniä geelipusseja tai bambunpurua pusseissa, jotka imevät kosteutta. Pussissa olevat valkoiset rakeet muuttuvat geelimäiseksi hyytelöksi kosteutta imiessään. Pakkauksen ohjeen mukaan niitä vaihdetaan 1-3kk välein. Meillä ne ovat hyytelöä jo kahden viikon kuluttua vaikkei kotimme erityisen kostealta tunnu.

Senpä vuoksi noudatin South China Morning Post'in ohjeita ja ostin tänään oikean kosteudenpoistolaitteen. Kone maksoi 200 euroa ja hurisee nyt kodikkaasti vierashuoneessa jonne viemme pesukoneesta tulevat, mahdollisesti vielä hieman kosteat vaatteet vaatetangolle roikkumaan.

Amerikassa meillä oli Edgehill Roadin kellarissa samantyyppinen vehje. Mutta se kellari oli oikeasti kostea. Muistan niiltä ajoilta kerran kun näin vanhemmanpuoleisen naisen seisovan kotimme edessä kadulla. Kävin kysymässä onko hänellä joku huoli. Ei huolta, mutta hän oli lapsena asunut talossamme. Tuntui luonnolliselta pyytää hänet sisään katsomaan taloa. Hän ihmetteli miten kellarista oli voitu tehdä "huone", koska talon alla oli lähde ja hänen isänsä oli joskus 30-luvulla kertonut sieltä tulevan ikuisesti kosteutta. Kosteudenkerääjän säiliö veti varmaan 10 litraa vettä ja sitä piti tyhjentää pari kertaa viikossa - uskon siihen lähteeseen! Tämän uuden laitteen vesisäiliö vetää vain muutaman litran eikä sen ole tarkoitus olla jatkuvasti päällä. Se sammuukin itsestään oltuaan 12t yhtämittaisesti käynnissä.

Suomessa ei pitäisi olla hometta ollenkaan koska ei ikinä ole kuumaa ja kosteaa. Aina voi pitää ikkunoita auki. Silti hometaloja on vaikka kuinka paljon. Se on kummallista.

Erilaisia kosteudenkerääjiä joita meillä on käytössä. Purkeissa on valkoisia rakeita jotka imevät kosteuden niin että muuttuvat vedeksi. Lopulta rakeita ei ole yhtään ja purkillinen vettä kaadetaan pois ja purkki heitetään roskikseen. Koukulla varustettu raepussi menee henkarikaappiin, oikealla oleva jonkinlaisia helmiä sisältävä pussi roikkuu ovenkahvassa. Sen sisällön pitäisi muuttua kosteuden myötä oranssiksi mutta 6 kuukautta roikuttuaan väri on edelleen sama. Sitten on niitä laatikoihin meneviä geelipusseja ja bambupurua erilaisissa pusseissa.

Uusi kosteudenkerääjä vierashuoneen lattialla.

Kosteudenkerääjän hienosäätönäppäimistö. Laite on tänään ostettu joten mitään kokemusta en vielä siitä voi jakaa. (P.S. seuraavana aamuna säiliössä oli 1,5l vettä 12 tunnin ajalta kerättynä.)

Neljä päivää Chennaissa

Chennai on aina ollut kaukaa kaunis. Tämä on Holiday Innin kattoterassilta otettu kuva. Hyvä uima-allas ja lämmin ilma.

Mikko käy silloin tällöin Chennain tehtaassa katsomassa että asiat ovat edelleen hyvin. Hyvin latureita tehdään edelleenkin vaikka suurella tehdasalueella ei tehtaista enää ole kuin Salcomp jäljellä. No, kun Mikko oli menossa taas Chennaihin, niin ihan yhtäkkiä minulle tuli tunne että olisipa kiva käydä Chennaissa ja sitten löysimme sopivan hintaisen lennon ja siten lähdin mukaan. Edellinen kerta Intiassa oli joulukuussa 2012 kun muutimme sieltä pois.

Uusi lentoasema oli ilmeisesti valmistunut, mutta en oikeastaan huomannut että se oli uusi. Tavallaan on ihanaa ettei asiat muutu. Keskeneräisyyden tunnelma jonka muistan niin hyvin Intiasta, leijui koko lentoasemalla. Seinät olivat kotoisasti osin maalattu, osin maalaamattomat, osin maali oli jo kulumassa pois. Kokolattiamaton saumat, nurkat ja reunat repsottivat viimeistelemättöminä tupsuina, joihin väsynyt jalkojaan laahaava matkustaja kompastui. Loputon lasiseinäinen käytävä, jota pitkin kuljettiin ensin puoli kilometria vasempaan ja käännyttin takaisin oikealle seuraten lasiseinän toista puolta suunnilleen samaan kohtaan mistä oli lähdettykin, mutta siis lasiseinän toiselle puolelle, oli ärsyttävä. En silti usko että käytävää suunniteltaessa oli ajateltu matkustajien kannalta inhottavin vaihtoehto. Joko ei oltu ajateltu mitään tai oli ajateltu todella pitkälle siten että lentomatkustajien on hyvä oikaista jalkojaan ja saada veri kiertämään lentomatkansa jälkeen. En usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta olen hyvin negatiivinen luonne.

Sen sijaan immigraatio sujui hienosti. Olin tehnyt viisumihakemuksen netissä ja sain viisumin passiini muutamassa minuutissa ja immigraatio hoitui samalla tiskillä. Käsittämätöntä tehokkuutta. Samoin matkatavarat tulivat nopeasti, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. Uutta oli myös se ettei lentoaseman ulkopuolella vyörynyt laumoittain ihmisiä vaan ulos pääsi kävelemään vapaasti ilman että joutui työntämään ketään pois tieltä.  Vastaanottajat pysyivät heille varatussa paikassa mikä oli minusta todella erikoista.

Babu, entinen autonkuljettajamme, oli hieman laihtunut mutta muuten entinen Babu. Kuljin kolme päivää Babun kyyditsemänä ja viimeisenä päivänä Venkateshin, toisen entisen autonkuljettajani kanssa. Venkatesh ei ollut laihtunut. Babu oli yhtä korrekti kuin aina, niukkasanainen, kunnes jotain häneltä kysyin, jolloin puhetta purskahti kuin tulppa olisi avattu. Tuttu Babu. Venkatesh taas puhui koko ajan kuten aina ennenkin.

Suurimpana juoruna kuulin että Prabha, se varsinainen oma autonkuljettajani, on nyt päässyt vihreälle oksalle, rikastunut ruettuaan veljensä kanssa grynderiksi tai kiinteistöalalle tai jotain sellaista. Prabha, joka ei koskaan ollut mikään ruudinkeksijä, vaan hyvin hitaasti ajatteleva nahjus ja ilmiselvä luuseri! Sellainen josta usein ajattelin kuinka Prabhan isä ja veli olivat varmasti hakanneet häntä pienenä, siitä oli tullut se kepitetyn koiran anova katse joka Prabhalla aina oli. Mutta Prabha oli kuitenkin rikastunut niin että oli ostanut auton! Tämä on todella mullistavaa. Prabha oli aloittanut työuransa kadunkulmassa silittäjänä, hankkinut ajokortin ja edennyt Huyndain autotehtaan testikuskiksi, sieltä autonkuljettajaksi ja nyt siis grynderiksi. Auto! Kadunkulman silittäjällä ei ikinä ole kuin korkeintaan ruosteinen Hero-merkkinen polkupyörä. Moposta silittäjä voi uneksia, mutta ei ikinä autosta. Ja Prabha, ihana luotettava päähänpotkittu kuskini, oli onnistunut sosiaalisessa nousussa.

Samoin entiselle talomme vartijalle Supervorille oli käynyt hyvin. Supervor oli nyt autonkuljettaja. Autonkuljettajana voi tienata hyvinkin kolme kertaa enemmän kuin vartijana. Eikä Supervorkaan mikään järjen jättiläinen ollut. Rutiköyhän riisinviljelijän pojalta todella hieno saavutus!

Babun perheessä oli sen sijaan tapahtunut ikäviä. Babun nuorempi veli jonka kouluttamiseen oli sijoitettu perheen rahat, oli insinööriksi valmistuttuaan tavannut töissä tytön jonka kanssa oli nyt sännännyt rakkausavioliittoon. Babu oli yrittänyt puhua veljelleen järkeä, isä oli raivonnut, äiti sairastunut surusta. Poika ei suostunut tavalliseen, hyväksi havaittuun vanhempien järjestämään avioliittoon. Viikon oli riidelty ja sitten äiti kuoli, tottelemattoman pojan rakkausavioliiton aiheuttama suru ja murhe oli liikaa sokeritautiselle vanhukselle. "My mother very old, Mam, 53 years".

Kun muinoin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan rakkausavioliitosta, siitä puhuttiin sellaiseen sävyyn että kuulin termin "love marriage" aivan luontevasti sanana "low marriage". Muistan silloin keskustelussa itsekin yrittäneeni myötätuntoisena kauhistella "alhaista avioliittoa", koska ajattelin että kyse oli jostain pöyristyttävästä kastierosta tai muusta hirveästä jutusta. Samaan tyyliin rakkausavioliitosta aina puhuttiin, jotenkin vaikeasti tai asiana jota kuuluu selitellä ja hävetä.

Ostoskeskuksessa kavereiden valokuvaaminen on yhtä suosittua kuin aikaisemminkin.

Uusin ostari Phoenix Mall on todella hieno ja melkein viimeistelty. WC:stä puuttui saippua ja vain yksi lavuaari toimi, mutta muuten se oli ihan kuin tavallisessa elämässä.

Kävin Kalpa Drumasta tilaamassa mökille verhot jotka tehtiin valmiiksi niin nopeasti että sain ne mukaani Hong Kongiin. Istuin Anokhissa ja Ametystissa kahvilla ja lounaalla, kävin Express Avenue Shopping Mall'issa, kävin myös kashmirilaisten mattokauppiaiden luona katsomassa heidän uusia mattovalikoimiaan. Uusia mattoja meille ei enää mahdu, mutta olimme ilmeisesti sen verran hyviä asiakkaita että myyjä muisti heti minut nimeltä ja käski sanoa terveisiä Mikolle (jonka nimen myös muisti) ja kertoi että ostamamme silkkimatto maksaa nyt yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä me maksoimme siitä kaksi ja puoli vuotta sitten. Meitä varmasti huijattiin mattokaupoissa pahan kerran, mutta olemme edelleen valtavan tyytyväisiä mattoihimme joten kaikki on hyvin.

Chennaissa oli hyvä käydä. Neljä vuotta siellä oli rankkaa mutta samalla ihmeellistä aikaa. En oppinut Intiasta mitään muuta kuin ettei sitä voi ymmärtää tai selittää. Luin nyt vanhoja blogejani tuolta ajalta ja ihmettelin olenko minä todella joskus elänyt noin erikoista elämää.

Kompostointia keittiössä

Olemme todella tyytyväisiä Hong Kongin kotiimme. Talo on aivan keskustassa: jotkut ilmoittaa osoitteeksi Admiralty, jotkut Wanchai. Joka tapauksessa kävelemme Centraliin, Sohoon ja Causeway Bayhin. Kävelemme myös ylös Peakille mutta se on enemmän urheilua koska siinä tulee hiki. Tosin olen kävellyt sinne minihame päälle, ballerinat jalassa ja käsilaukku olalla mutta silloin tunsin itseni vähän tyhmäksi. Sohoon kävelee 20 minuutissa kuten Causeway Bayhinkin, Central on 10 minuutin kävelyn päässä, Peakille kapuaa 30 minuutissa. Metro, bussit ja ratikat ovat ihan vieressä.

Hong Kongissa asutaan luultavasti ahtaimmin maailmassa. 90% opiskelijoista asuu vanhempiensa kanssa ja jatkavat vanhempiensa kanssa yhteiseloa samassa asunnossa vielä senkin jälkeen kun ovat valmistuneet, menneet naimisiin ja saaneet ensimmäisen lapsen. Asunnot ovat kertakaikkiaan kalliita. Ja pieniä. Kun haimme asuntoa, katsoin myös suurempia asuntoja halvemmilta paikoilta, mutta tajusin pian että suuremmat neliöt tarkoittivat vain pienempiä huoneita joita oli enemmän. Mitä enemmän oli neliöitä, sitä pienemmäksi olohuone ja master bedroom kutistuivat. Kaikista asunnoista nykyinen tuntuu todelliselta löydöltä. Olohuone on avara koska eteistä ei ole, ovesta astutaan suoraan olohuoneeseen. Makuuhuoneeseemme mahtuu King-size sänky mikä on harvoin mahdollista. Tosin hongkongilainen King ei ole sama kuin amerikkalainen, mutta silti 200 x 180 cm sänky on parempi kuin 180 x 145 cm tai jotain muuta, sänkyjen koot ovat standardoituja vain siten että ne ovat pieniä ja mahtuvat minikokoisiin makuuhuoneisiin joihin ei muuta sitten mahdukaan.

Ei minun silti pitänyt sängyistä kirjoittaa. Tuli varmasti selväksi että olemme enemmän kuin tyytyväisiä kotiimme.

Kun kävin katsomassa lokakuussa tätä tulevaa kotiamme, huomasin keittiön tiskiallaskaapin haisevan ja siinä oli kosteusvauriota. Ei se ole suuri juttu, vuokranantaja korjaa tuollaiset. En pitänyt kiirettä korjauksen kanssa koska tyhjän asunnon kalustaminen oli tärkeämpi juttu, meillehän ei tullut mitään muuttokuormaa Suomesta. Sitten tuli joulu ja lähdimme Suomeen enkä edelleenkään tehnyt muuta kuin ilmoitin vuokranantajalle että kaappi kannattaa joskus korjata.Tai itse asiassa ilmoittaminen on tehty vielä helpommaksi vuokralaiselle. En ole koskaan tavannut vuokraisäntäämme enkä kommunikoi hänen kanssaan, vain välittäjän kanssa.

Kaappi ja koko keittiö haisi kieltämättä mädälle. Tai homeelle tai ehkä homeiselle mädälle. Korostui aina kun käytin pyykinpesukone-kuivuriyhdistelmää. Keittiön käyttö on meillä mitätöntä - aamupala, iltatee. Muuten syödään jossain ulkona. Ja Mikkohan on joka tapauksessa melkein aina matkoilla joten ei kannattanut hötkyillä. Mutta lähetin vihdoin WhatsAppilla välittäjälle uudet valokuvat kaapin uusista homeista ja pyysin että se korjataan.

Kesti kolme päivää ja tänään kaappi on ilmeisesti kunnossa. Tuli yksi korjausmies, ilahduttavasti englantia puhuva pappa ja sanoi korjaavansa sekä vuodon että homehtuneen kaapin lattian. Toisin kuin Intiassa, puusepällä oli kaikki omat työkalut mukana. Jotenkin se teki vaikutuksen minuun. En varmasti ikinä unohda Intian aikojen ikuisia korjauksia ja sitä miesmäärää joka lappasi kotiimme korjaamaan milloin mitäkin. Nyt vain istuin huolettomana ruokapöydän ääreen puhtaaksikirjoittamaan äitini sota-aikaisia kirjeitä veljelleen, projekti joka on unohtunut pahan kerran.

Keittiöstä tuleva haju muuttui. Se ei ollut enää homeisen mätä lemu vaan puhtaan kompostin multainen tuoksu. Ihan miellyttävä mutta aika yllättävä. Meillä ei ole kompostointimahdollisuutta koko talossa. Käänsin pääni ja keittiön lattialla näytti olevan multakasa. Erikoista.
- "Not good material any more?" esitin älykkäästi
- "Bad, very bad chipboard (vai mikähän sen käyttämä erikoissana nyt oli). Water leaking here and here. I will repair leakage and floor." sanoi puuseppä

Lastulevystä näköjään tulee varsin hyvää multaa. Kannattaa muistaa mökillä. Kerrostalossa en keittiön allaskaapissa viitsi pitää kompostia muhimassa. Matoja ei ollut mutta en muutenkaan harrasta onkimista. Kaikki hyvin ja kunnossa, haju on pois, home ei leviä muihin rakenteisiin ja jatkan äitini kirjeiden puhtaaksikirjoittamista.

 Minusta tämä allaskaapin lattia on sen näköinen että se alkoi vaatia jo pientä korjausta.

Kaapinkorjaaja repikin ensitöikseen kaiken irtilähtevän kaapista. Ihan viisas toimenpide.

 Betonivalun alta näkyi pilkistävän multaa mutta se olikin vain vettynyttä lastulevyä.

 Kostunut ja puolittain maatunut lastulevy tuoksuu puhtaalle mullalle. Yllättävää ja miellyttävää silloin kun itse joutuu olemaan samassa pienessä asunnossa korjauksen ajan.

 Keittiökaappi on parissa tunnissa korjattu, pesukone päällä, lattia siisti. Ei enää hajua.

 Samalla voin esitellä muutenkin kotiamme. Tässä olohuone.

Tämä kuva on otettu olohuoneen maton päällä ja näyttää missä eteinen ja ruokailutila on. Tai siis ulko-ovi kerrosaulaan jossa on 3 hissiä ja lisäksi suurempi tavarahissi. Porraskuilussa jokaisessa kerroksessa on roska-astiat jotka tyhjennetään pari kertaa päivässä. Eli roskia ei saa itse raijata ulos asti. 

Makuuhuoneeseen mahtuu King size-sänky ja mahtuu vielä liikkumaan. Sen lisäksi saimme sinne vallan hyvin asennettua Ikean suuren liukuovellisen vaatekaapin. Ikkunalauta on leveä ja toimii yöpöytänä minulle, Mikko ei tarvitse sellaisia ylellisyyksiä.

Vierashuoneessa säilytetään yleensä silitettäviä vaatteita räkissä roikkumassa. Tämä sänky on hyvää hongkongilaista Queen-standardia jota olemme levittäneet hankkimalla siihen Ikean standardin mukaisen Queen-petauspatjan jolloin siinä mahtuu kaksi aikuista ihan mukavasti nukkumaan.

Kuten asuntoilmoituksissa aina on, laitoin tähän vielä kuvan kylppäristä vaikka se on vähän brutaalia tai ei niin tyylikästä. Mutta toimiva hyvä kylppäri.

Kirjoitusongelmia

Kun muutimme Hong Kongiin, mietin mitä voisin tehdä täällä. Kirjoittaminen on minusta aina ollut kivaa. Olen ollut jopa Orivedellä oppimassa tieteellisen tekstin popularisointia ja oman elämän tarinan kirjoittamista. Orivedellä oli tarjolla kiinnostavalta kuulostava Uuden journalistiikan verkkokurssi jonne oitis ilmoittauduin. Jonkin ajan kuluttua Orivedeltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin ettei Uuden journalistiikan verkkokurssille ollut muita ilmoittautuneita mutta Proosan kirjoittamisen verkkokurssille mahtuisi vielä yksi. Minut on hyvin helppo ylipuhua mihin vain joten vastasin samantien myöntävästi, mikä oli tietenkin tyhmää. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani minkäänlaista proosaa.

Vaikka kurssi on tehty sikäli helpoksi ettei ole pakko kirjoittaa romaania eikä saada aikaiseksi edes yhtä lyhyttä novellia, on kuitenkin kirjoitettava kerran kuukaudessa annetun aiheen mukainen harjoitustyö. Vähän kuin kouluaine. Varmaan puolet kurssilaisista kirjoittaa suurempaa kokonaisuutta ja tuovat muiden arvioitavaksi kirjansa yhden luvun kerrallaan tai upeita yksittäisiä novelleja. Valtavan hyviä tarinoita. Suomalaiset ovat kirjoittajakansaa.

Olen heikkoluonteinen ja suostun mihin vain minut yllytetään, mutta tämä kuukausittainen kirjoitustyö on jotenkin ylitsepääsemätön ponnistus koska kukaan ei oikeasti ole minua siihen ylipuhumassa. Minun pitää itse suoriutua siitä. Hyvin vaikeata.

Koulussa ainekirjoitus oli lempiaineitani ja olin hyvä kirjoittaja. Ystäväni Tarja, joka oli kaikissa muissa aineissa minua parempi, tuskailee vieläkin sitä ettei Tyttönorssissa kukaan muu kuin minä ollut saanut kymppiä ainekirjoituksessa. Koska Tarja todella oli jopa urheilussa minua parempi, en ole viitsinyt kertoa että Ullan yläluokilla oleva sisko kirjoitti uskomattoman hienoja uskonnollis-filosofisia analyyseja joita opettajakaan ei voinut ymmärtää ja varmaan siksi Ullan siskolla oli ainekirjoituksessa aina kymppi.

Kun olimme kirjoittaneet ylioppilaiksi, minä en päässyt Polille maanmittariksi eikä Ulla lääkikseen. Hätäpäissämme olimme laittaneet hakupapereita minne sattui ja kävimme pääsykokeissa jonka tuloksena syksyllä minulla oli erikoinen aineyhdistelmä suomen kieli - kansatiede - matematiikka ja kirkosta eronnut Ulla oli teologisessa tiedekunnassa. Päätimme ottaa ilon irti yliopistoelämästä ja liityimme Eteläsuomalaiseen Osakuntaan. Syksyn ensimmäisessä kokouksessa kerroimme olevamme taitavia kirjoittajia ja kiinnostuneita osakunnan lehden toimittamisesta. Tuohon aikaan oli muotia bailata ja dokata eikä osakunnat itse asiassa kiinnostaneet juuri ketään. Ehdotimme että lehden tulisi olla vähemmän intellektuelli ja enemmän hauska jotta se vetoaisi laajoihin opiskelijajoukkoihin jolloin osakunnan rivit olisivat jälleen täydet. Lupasimme kirjoittaa vetävän pakinan ensimmäisen vuoden opiskelijan näkökulmasta.

No, kun deadline alkoi lähestyä, iski sama kirjoitusjumi kuin nytkin. Paniikki eikä mitään tekstiä. Ostimme punkkua ja pullon Koskenkorvaa, menimme Ullan Sturenkadun yksiöön ja aloimme dokata. Koskis oli varmasti väärä valinta. Olisi pitänyt juoda helmeilevää Elyseetä. Tulimme synkkämielisiksi, pohdimme maailman mielettömyyttä, kansojen keskinäisen solidaarisuuden puutetta, nuorison aatteettomuutta, opiskelun turhuutta. Ulla itki boheemia pitkätukkarunoilijaansa jonka kanssa seurustelu ei koskaan ehtinyt alkaa, minä kaukorakkaus-kommunisti-arkkitehtiani.

Juuri ennen kuin kaikki pimeni, saimme pakinan valmiiksi. Siitä tuli tavattoman surullinen ja todella huono ja olen onneksi unohtanut melkein koko jutun. Muistan vain että se kertoi maalta tulleesta Huugo-nimisestä hontelosta pojasta mikä oli ehdottoman väärä valinta koska ESO on pääkaupunkiseudulta tulleiden osakunta. Ikävä kyllä muistan edelleen ne välttelevät katseet ja suppeat kommentit kun palautimme pakinamme. Muistan senkin että pakinanpalautuskokouksessa oli Matti Klinge joka rusetti kaulassa puhui huolitellun taidokkain sanakääntein, upeita sivistyssanoja ripotellen osakunnan merkityksestä ja tavoitteista ja kertoi kuinka ilahtunut oli kun oli uusia aktiivijäseniä jotka pitävät kirjoittamisesta.

Sen jälkeen lopetimme Ullan kanssa osakunta-aktivismimme. Seuraavana syksynä lopetimme myös synkkämielisen humanistiuramme. Ullasta tuli psykologi ja minusta lääkäri.

Minulla pitäisi huomenna olla kuukauden Proosan kirjoittamisen verkkokurssin viides harjoitustyö valmiina.

Kiinalainen uusi vuosi

Sitä huomaa olevansa erityisen ulkomaalainen ja ulkopuolinen perinteisten juhlien aikana. On Kiinalainen uusi vuosi, kiinalaisten suurin juhla. Ehkä kuten joulu Suomessa. Monella on jopa viikon loma, se vuoden ainoa riittävän pitkä siihen että lähdetään kotikaupunkiin tai -kylään sukulaisten luokse. Niinhän Suomessakin tehdään.

Itse juhla ja sen vanhat traditiot muuttuvat koko ajan, kuten Kiinakin. Kuten kaikkialla, ruoka on täälläkin pääasia, mutta ei enää sen vuoksi että nyt syödään kerrankin kunnolla. Ruokaa on saatavilla ympäri vuoden, nyt nautitaan enemmän perheen seurasta ja syödään sitä mikä on hyvää.

Koska Hong Kongiin ei tulla töihin pääasiallisesti maaseudun kylistä kuten moniin muihin kiinalaisiin kaupunkeihin, paikallisten ei ole pakko matkustaa pois vaikka monet niin tekevätkin, lähtevät lomalle. Kiinalaiset ravintolat olivat täynnä sukuja syömässä herkkuja suurissa pöydissä. Jonkin verran näkyi perinteisiä silkkikirjailtuja vaatteita, etenkin pikkulapsilla. Vanhemmilla naisilla saattoi olla silkkinen kirjava jakku, joillain nuorilla miehillä näin mustan samettisen pystykauluksisen takin, sellaisen jossa on silkkilangasta punottu napitus. Mutta ei mitään eksoottista kiinalaisuutta. Hong Kongissa pukeudutaan aina konservatiivisesti, länsimaalaisesti ja arkenakin varsin hyvin. Ainakin niin että helle- ja safariasuihin pukeutuneet turistit erottuvat massasta hyvin.

Pienemmät kiinalaiset ravintolat olivat kiinni, samoin pienet kaupat. Suuriin ravintoloihin oli oltava varaus joten eilinen kiinalainen ruokamme oli mitäänsanomatonta mättöä jollaista saa vaikka suomalaisessa ostarissa. Muutama päivä sitten söimme kotimme lähellä olevassa kuuluisassa Michelin-chefin 22Ships:ssa espanjalaista tapas-ruokaa. 30-paikkainen ravintola itse ei ole ansainnut tähtiä, mutta on kodikkuudessaan loistava ja hyvin suosittu. Sinne ei oteta varauksia ja sinne on aina jono. Sattumalta pääsimme heti sisään, saimme parhaat paikat baaritiskiltä ja näimme ruokaillessamme miten herkullisia tapas-annoksia tehtiin. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä illallispaikkavalintaamme. Sinne mennään toistekin, kahden korttelin päähän!

Toissapäivänä menimme illalla Kowlooniin katsomaan Uuden vuoden paraatia. En ymmärrä paraateja. En näe niissä mitään hauskaa. Tämän paraatin historia on vain 20 vuotta, se on Cathay Pacific Airlinesin alkuunpanema ja lentoyhtiö on edelleen pääsponsori. Kansainvälinen juttu, oli ryhmiä Koreasta, Vietnamista, Australiasta, USAsta ja vaikka mistä. Paljon glitteriä, temppuja, liikkuvia rakennelmia, vähäpukeisia tyttöjä ja erilaista kelluvaa ja leijuvaa otusta. Ei kiinnosta. Olimme pari tuntia paikalla, ensin odotimme paraatin alkua kymmenientuhansien muiden kanssa ja melkein heti kun paraati alkoi, lähdimme pois. En sanoisi että paraati huipensi Uuden Vuotemme.

Eilen oli ilotulitukset Victoria Harbourissa mutta olimme kotona. Asumme niin lähellä rantaa että olisimme periaatteessa nähneet ne kotoakin, mutta edessä oleva toimistotalo peitti parhaat räiskeet. Ne talon sivuilta vilahtavat rippeet riitti minulle. Olen nähnyt ilotulituksia aiemminkin.

Paikalliset juhlat ovat ulkomaalaiselle aina ongelmallisia. USAssa lähdimme usein pienelle matkalle Kiitospäivänä, samoin Brasiliassa karnevaalien aikaan. Ei ulkomaalainen Suomessakaan jouluna tai juhannuksena ihmeempiä kokemuksia löydä ellei satu saamaan kutsua paikallisen juhliin. Eikä juhla silloinkaan luultavasti avaudu. Se voi olla mielenkiintoinen mutta silti tylsä. Minun perheeni joulu oli hyvin erilainen kuin Mikon perheen ja jopa näiden yhdistäminen on ollut ongelmallista vaikka olemme molemmat Helsingistä ja samaa ylempää keskiluokkaa.
Ulkomaalaisena erilaisuus vain korostuu ja siksi pidempien juhlapyhien aikaan on luultavasti paras lähteä suosiolla pois. Nyt olimme vasta saapuneet Hong Kongiin emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä muualle vaikka on neljän päivän vapaat.

Olemme tarponeet aamupäivisin Hong Kongin mahtavilla haikkausreiteillä ja nauttineet siitä valtavasti. Hong Kong on vaeltajalle paratiisi. Iltapäivisin Mikko on tehnyt töitä ja minä olen lukenut. Illat ja yöt olemme katsoneet televisiosta Bones-tv-sarjaa Netflixin kautta. Tällaisia me olemme. Aika tylsiä.

Köyhälän lapset

Isovanhempani asuivat Iittalassa joka on parikymmentä kilometria Hämeenlinnasta pohjoiseen. Kun olin lapsi, kävimme siellä tietenkin usein, ajoimme omalla autolla Hämeenlinnantietä pohjoiseen. Hämeenlinnan kohdalla isä muisti aina sanoa syntyneensä Hämeenlinnassa. Äiti osasi kaikki runot ulkoa ja lausui Hattelmalan kohdalla Runebergia "Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin, Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!" Reitti oli tuttu ja aina sama, matkat eivät unohdu. 60-luvulla Iittalakin oli paljon kauempana kuin nykyään. Samoin oli Kaivoksela joka on myös Hämeenlinnantien varressa.

Kun ajoimme takaisin Helsinkiin Mummin ja Ukin luota, ajoimme aina Kaivokselan ohi. Kaivokselan lähiö rakennettiin 60-luvulla ja samat talot ovat edelleen kolmostielle hyvin näkyvissä. Sellaiset vähän muurimaiset rakennukset joissa asuntojen pitkät, matalat ikkunat sen vuosikymmenen arkkitehtuurin mukaisesti pimeässä muodostavat laihahkot valoviivat kerrostalojen seiniin. Kun tulimme Iittalasta takaisin Helsinkiin, Kaivoksela oli ensimmäisiä tiheämmin asuttuja tai yleensä valaistuja paikkoja ja tiesin siitä että alamme lähestyä kotia. Ja silloin tulin surulliseksi, nojasin päätäni auton sivuikkunaan, katsoin Kaivokselan valoja ja itkin.

Itkin koska mietin kaikkia Kaivokselassa asuvia ihmisiä. Jokaisen valon oli joku sytyttänyt ja jokaisen ikkunan takana asui joku perhe, lapsia ja aikuisia. Siellä oli heidän kotinsa, noiden muurien sisällä. Itkin koska ajattelin heidän surkeuttaan ja heidän köyhyyttään. Ajatelkaa nyt mikä kohtalo: Kaivoksela. Itkin koska näin mielessäni kuinka he raukat luulivat olevansa onnellisia ja iloisia, näin heidän köyhät kotinsa joissa ei ollut televisiota, rikkinäiset astiat ja lastenhuoneet joissa oli itse tehdyt kerrossängyt ja isoäidin kangaspuilla kutomat haaleat räsymatot lattialla, monesta pesusta kuluneet verhot ikkunoissa, muutama lelu hyllyllä, kenties joku kuvakirjakin. Ja suurin tragedia oli etteivät he edes itse sitä ymmärtäneet, omaa köyhyyttään - senkin näin mielessäni niin selvästi kuinka Kaivokselan lapset olivat onnellisia ja nauroivat vaikka olivat niin köyhiä ettei heillä ollut mitään mistä iloita, näin heidän ymmärryksen puutteen. He olivat niin surkeita etteivät ymmärtäneet surra surkeuttaan. Mutta minä osasin myötäelää ja tuntea heidän onnettoman elämänsä vaikkeivat he itse siihen kyenneet. Se lohdutti minua suuresti. Kaivokselan lapsilla oli sentään joku joka ajatteli heitä.

Tuossahan ei ole tietenkään mitään järkeä. En tiennyt Kaivokselasta muuta kuin että ajoimme monta kertaa sen ohi Iittalasta tullessa, mutta vielä nyt, yli 50 vuoden kuluttua, tunnen lämmintä empatiaa sitä kohtaan. Kaivokselan lapset olivat minulle Aku Ankan Köyhälän lapset. Itse asiassa Kaivoksela on kaunis ja kiva lähiö josta on hyvät yhteydet keskustaan ja luonto lähellä. Kaivoksela on aina ollut hyvin rauhallista seutua ja ihmiset viihtyvät siellä erittäin hyvin. Se ei ole Köyhälä muuten kuin minun omissa lapsuuden tarinoissani.

Kaivokselan lapset tulevat minulle usein mieleen kun kuljen pimeässä katsellen talojen valoja. On kiehtovaa miettiä kuinka jokaisen valaistun ikkunan takana asuu perhe, pariskunta tai yksinäinen ihminen. Mitä on pimeiden ikkunoiden takana? Missä he ovat? Töissä vai matkoilla? Ostoksilla vai ryöstöretkillä? Vankilassa? Kanarialla lekottelemassa auringossa vai jossain kadunkulmilla nujakoimassa vai sammuneena selviämisasemalla? Sairaalassa henkihieverissä? Murhattuina kotiinsa? Ikkunoita on paljon, tarinoita on loputtomasti. Se on taivaallista, se on ihmeellistä, se salpaa hengen. Vain minä tiedän missä he ovat ja mitä he tekevät, aivan samoin kuin ainoastaan minä tiesin Kaivokselan salaisuuden.

Kaivoksela-Köyhälän lapset tulivat minulle mieleen kun Hesarissa oli juttua kantakaupungin sisäpihojen laittomista parkkipaikoista. Että autoja ei saisi pitää sisäpihoilla vaan kadunvarsilla tai mieluiten katujen alle rakennetuissa parkkihalleissa.Että pihat pitäisi vapauttaa parempaan käyttöön.

Mutta en minä halua tai minulle se on ihan turhaa. Pidän ihan mielelläni auton kadun varressa tai sisäpihalla. Takapihalla on sekaroskis, kompostiroskat, jätepaperin ja kartongin keräys, lasin ja metallinkeräyssäiliöt. Rapistunut ja hitaasti lahoava fillarivarasto. Meidän takapiha on kauhea. En viettäisi siellä hetkeäkään kauemmin kuin on pakko nykyisin roskia viedessäni tai autolle mennessäni. Ja vaikka sinne tulisi nurmikenttä ja kukkaketo, en usko että olisin siellä yhtään kauempaa.

Jos haluan olla ulkona, haluan nähdä ihmisiä. Jos en näe ihmisiä, haluan katsoa ikkunoita joiden takana asuu ihmisiä. Vain siten näen kaikki ne tuhannet tarinat, ne tarinat jotka vain minä tiedän. En itke kaikkien kohtaloa, useimmat ihmiset ovat onnellisia. Kaikki eivät ole Köyhälän lapsia. Mutta olisin itse Köyhälän lapsi jos en näkisi ihmisiä. Tyhjällä sisäpihalla ikkunatkin olisivat kiinni ja suljettuina enkä näkisi niiden läpi yhtään tarinaa.

Huono vitsi

Tiedän ihan hyvin ettei minun kannata olla hauska. Nimenomaan tiedän etten saisi ikinä yrittää olla vitsikäs. Ei iloa, ei kepeyttä, ei huumoria, ei ainakaan muiden ihmisten lähellä. Jos sen muistan, kaikki menee ihan hyvin.

Se oli nyt viimeinen päivä töissä, onneksi ja ihan sovitusti. En häipynyt kesken pois enkä luovuttanut. Tämä oli jo marraskuussa sovittu viimeiseksi työpäiväksi ja hyvä niin. Yhtään lisäpäivää en olisi kestänyt. Tämäkin päivä oli liikaa kun tuli se "vitsi" lohkaistuksi.

En nyt jaksa vauhkota niistä potilastietojärjestelmistä, kyllä me kaikki tiedetään että ne on roskaa eikä ne toimi eikä niitä kukaan osaa käyttää mutta moni saa niistä rahaa, palkkansa ja elantonsa. Totaalisessa surkeudessa on aina jotain hyvääkin. Ohjelmistotalo Tiedon palkkalistoilla on kilttejä veronmaksajia jotka maksavat myös minun palkkani. Vähän sellaista työllistämistyön makua siinä on, mutta kuka määrittelee mikä on turhaa työtä?

Toissailtapäivänä menin sovitusti Espooseen yksityiseen vanhustenhoitolaitokseen. Kävi ilmi ettei siellä voinut tehdä mitään keskiviikkona koska a) kaikki laboratoriokokeet jotka minun pitäisi tarkistaa oli otettu vasta pari tuntia aikaisemmin ja vastaukset on valmiit perjantaina ja b) minulla ei ollut PIN-koodia systeemiin jolla pääsen Citrix-etätyöskentelyjärjestelmään jolla saan yhteyden potilastietojärjestelmään jota Espoon kaupunki käyttää mutta jota yksityinen hoitolaitos ei käytä.
Tuo nyt oli ihan yksinkertainen seikka tässä, ihan normijuttu. Jokainen tajusi sen mikä pitikin - en voinut tehdä vanhusten kanssa mitään koska en päässyt hakkeroitumaan potilastietojärjestelmään.

No, olisin toki voinut jäädä leikkimään ja laulamaan, syöttämään ja pesemään vanhuksia, mutta koska olen kylmätunteinen lääkäri, lähdin kotiin. Mutta koska olen lempeäsydäminen ihminen, sovin hoitajien kanssa tulevani perjantaina uudestaan, heti kun pääsen Vantaan koillisimmasta korvesta toisesta vanhustenhoitolaitoksesta ja kaahaan omalla autollani Espoon läntisimpään kolkkaan tarkistamaan laboratoriotulokset. Mitäpä muutakaan yksinäinen keski-ikäinen nainen perjantai-iltapäivänä tekisi. Juuri oikea tapa juhlistaa viikonloppua ja viimeistä työpäivää on mennä uuteen työpaikkaan.

Vantaan koilliskulmilla oli tosi kiire. Vuokralääkärit ovat kalliita ja koska laitoksen on pakko pyöriä vuokralääkärin voimin, kunnan on paras supistaa tunnit minimiin. Eli klo 8-12 väliin on tungettu 8 tunnin työpäivä. Kello 13 yksinkertaisesti pakenin Vantaalta ja pääsin Espooseen. Lounas? Se on jotain sellaista minkä tärkeydestä voin pitää paatoksellisen puheen potilailleni. Ja parin kuukauden he tulevat vastaanotolleni 8 kiloa hoikempina, terveyttä uhkuen, kannustuksesta kiittäen ja lopetan heiltä verenpaine-, kolesteroli- ja sokeritautilääkkeet.

Taas Espooseen:
Espoon yksityisessä hoitolaitoksessa on "lääkärin läppäri", maaginen vehje jolla saa etäyhteyden espoolaiseen potilastietojärjestelmään. Vain lääkäri saa käyttää sitä koska vain lääkäreille on annettu etäkäyttöyhteydet yksityisessä hoitolaitoksessa. En ollenkaan ymmärrä miksi pitää sekoittaa keskenään kunnallinen ja yksityinen kun siinä välissä on monta sotkevaa tekijää. Niinkuin ostopalvelut, palvelusetelit ja kunnallinen lääkäri. Tai siis yksityiseltä firmalta kunnan palkkaama satunnainen vuokralääkäri. No, kun lääkäri on saanut yhteyden kunnalliseen potilasjärjestelmään, hän tarkistaa sieltä esimerkiksi laboratoriotulokset ja printtaa ne hoitajille. Ettei potilaiden hoito olisi totaalisen sekavaa,  kaikki täytyy kirjata. Lääkäri kirjoittaa havaintonsa, päätelmänsä, määräykset ja lääkelistat turvalliseen sähköiseen potilastietojärjestelmään ja printtaa kaiken hoitajille. Siinä kuluu melkein puntti paperia tunnissa. Rakastan näitä paperittomia työpisteitä!

Ai mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

Olin päässyt kolmanneksi viimeiseen potilaaseen. Hoitaja pyysi anteeksipyydellen voinko printata edellisviikkoiset laboratoriovastaukset koska vakilääkäri oli unohtanut printata ne - "potilaan omainen on niin tarkka, oikeastaan hankala koska haluaa kaikki tulokset itselleen". Tottakai muistisairaan omainen saa tuollaiset tiedot, mitään ei salata. Ei se ole hankala pyyntö.

Kone tilttasi siihen. Lohkaisin "ehkä se omainen tosiaan on hankala kun konekin heittäytyi hankalaksi". Hoitaja alkoi laveasti kertoa millaisesta tapauksesta on kyse, painoin Ctrl+Alt+Del ja käynnistin koneen uudelleen. Ja selitin mojovan vitsini uudestaan. Se oli nimittäin se vitsi tuo äskeinen juttu, eikö ollutkin hauska!

Starttasin koneen viisi kertaa peräjälkeen, otin aina uuden Citrix-yhteyden hienolla PIN-koodillani ja potilastietojärjestelmä paukahti kuvaruudulle aina yhtä haalean elottomana. Soitin HelpDeskiin. Poika ehdotti että sulkisin potilastietojärjestelmän. Kysyin miten. Se sanoi että se rasti siellä oikeassa ylänurkassa. - Nämä etäyhteydet ja etäneuvojat ovat pahinta mitä on olemassa.

Poika vaikutti neuvottomalta. Niin minäkin. Sanoin että ehkä vedän stöpselin irti seinästä, yritän uudestaan ja jollei mikään toimi, lähden kotiin. Poika pompahti ilosta, kuulin sen selvästi puhelimeen "hei, tee se! Jollei se auta, siinä on joku suurempi juttu". Käsitin että potilasjärjestelmän sivu, jonka näin kuolleena ruudullani, leijui jotenkin kahden tietojärjestelmän välissä sen Citrixin lukitsemana.

Eihän se stöpselin vetäminen mitään auttanut. Kuollut kuin kivi. "Erittäin hankala omainen", sanoin hoitajille, "tappoi järjestelmän". Nauroimme kaikki. Luulen että se oli lopultakin aika hyvä vitsi.