Kylmässä kärvistelyä

Totuuden nimessä on myönnettävä että Hong Kongissa on todella kylmä vain sisällä. Kuulin jokin aika sitten, että  täällä sisälämpötila pitäisi säätää 25C asteeseen. Todellakin, Hong Kongin ympäristöministeriön sivuilta löytyi tuo suositus! Kolmannes Hong Kongissa kulutetusta sähköstä tärvääntyy nykyään ilmastointiin. Toimistot ja kauppakeskukset, ravintolat ja kahvilat, myös metrot ja bussit puhaltavat hyytävän kylmää 16-asteista ilmaa kesävaatteisiin sonnustaneiden ihmisten niskaan. 

Ihan sama juttu oli kyllä Brasiliassa ja Intiassa. Valitin aina kylmyydestä ja minulle naurettiin. "Tulet lumen ja jään keskeltä Suomesta ja valitat kylmää!!" Sanoin että meillä pidetään käsineet kädessä ja talvitakki päällä kun ilma menee alle 15C ja sisällä meillä on lämmitys, mutta ei sitä uskottu. Ilmastointi oli aina 16C asteessa, koska sen kylmemmäksi sitä ei saanut säädettyä. Paikalliset ovat tottuneet tapaan, mutta ihmettelen miksi he sietävät sitä. Flunssakausi tuntuu olevan jatkuvasti päällä ja suurin syy on varmasti järkyttävät sisä- ja ulkoilman lämpötilaerot.

Koko vuosi Hong Kongissa on ollut ennätyskuuma. Keskimääräinen lämpötila tämän vuoden tammi - lokakuun lopun välillä oli 24.7C. Se tietää kuuminta vuotta kautta aikojen, ainakin siitä lähtien kun Hong Kongiin perustettiin Ilmatieteen laitos 1884. Vielä marraskuun lopussa elämme edelleen 25-28C-asteista kesää. Villatakkia en ole tarvinnut, paljain säärin voi kulkea, sandaaleissa pärjää hyvin. Poikkeuksellista, sanovat nekin jotka tietävät minua paremmin asioista.

Kun sitten eilen ennusteen mukaan lämpötila romahti yli kymmenen astetta, ollen yöllä jopa +14C eikä päivälläkään jaksanut nousta kuin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen, hongkongilaiset saivat vihdoin sonnustautua talvivaatteisiin. Kuten South China Morning Postissa haastateltu neito kommentoi "talvivaatteet ovat niin tyylikkäitä, on hauska pukea useampi kerros vaatteita päälle, kulkea saappaissa ja talvitakissa".

Talvi Hong Kongissa onkin pukeutumisen kannalta mukava. Takki voi olla rennosti auki paljastaen takin kanssa yhteensopivan asukokonaisuuden, huivi on vain koristeena, saappaiden ei tarvitse olla rännänkestäviä eikä missään nimessä lämmittäviä. Lapsilla ei ole toppavaatteita eikä välikausihaalareita, kuravaatteitasta puhumattakaan, jos niitä Suomessakaan enää käytetään kun ulkoiluvaatemateriaalit ovat nykyään niin kehittyneitä.

Lopetimme ilmastoinnin käytön toissapäivänä. Nyt voi tuulettaa ikkunan avaamalla. Tuntuupa kivalta! Loppuviikoksi on taas luvassa lämmintä, mutta näistä muutamista kirkkaista 20 asteen päivästä osaa nauttia.

Tänä aamuna Mikko tuijotti ikkunasta ulos, "taivas on ihan kuin Alpeilla kuulaana pakkaspäivänä" ja valitti kylmää voimallisesti että uskoin arktisen sään koittaneen. Minulla ei ole pitkähihaista urheilupuseroa joten puin Mikon lämpöpaidan aamulenkille. Kello oli jo 9 ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lämmittäen kuten Suomessa kesällä. Pitkähihainen pusero oli kertakaikkiaan turha, mutta tuollaisten teknisten hikivaatteiden etu on se että ne jotenkin käsittelevät hienosti kosteuden. Oli varmaan ihan sama oliko minulla pitkähihaista vai ei. Pitkälahkeiset juoksutrikoot minulla on vain Suomessa, siellä juoksen suunnilleen kerran vuodessa ja nyt olen Hong Kongissa.

Yhdeksännen kuukauden yhdeksäs päivä on vapaapäivä

Tänään Mikko meni töihin kansallisena vapaapäivänä.

Eihän muiden maiden juhlapyhistä mitään voi tietää. En minä niin tiedä omistakaan - miksi helluntaita vietetään? Mikä ihme helatorstai? Pohjalaisilla häjyillä oli helavyöt. Härmäläinen puukko ja helavyö. Härmläinen helatorstai?

Mikko soitti toimistolta kello 9:30 ettei siellä ole ketään. Katsoin kodin ikkunasta alas. Ei ole takseja, muutama bussi, ei yhtään jalankulkijaa. Normaalina arkipäivänä katu on täynnä punaisia takseja ja kaksikerroksisia busseja, jalkakäytävät mustanaan töihin kiiruhtavia ihmisiä. Olisihan tuo pitänyt Mikonkin huomata töihin kävellessään ettei liikennevaloissa ole muita odottamassa valojen vaihtumista kuin hän. Eihän vapaapäivänä mennä töihin.

Kun työpaikka on tuollainen yhden huoneen minitoimisto jossa ei tällä viikolla ole muita kuin Mikko, kun ei ole lapsia koulussa tuomassa rytmiä ja yleistietoa elämään, kun lukee lehtiäkin vähän selaillen ja keskittyy eniten Helsingin Sanomiin, ei oikein tule esille hongkongilaiset vapaapäivät. Yhdeksännen kuukauden yhdeksännen päivän festivaali on minulle ennestään sen verran tuntematon.

Löysin kyllä informaatiota juhlasta joka periytyy aina Han Dynastian ajoista alkaen (BC 202- AD 220). Kuningas Woon sai vinkin tietäjiltä että nyt pitäisi mennä jonnekin korkeuksiin. Niinpä Woon lähti perheineen vuorille ja palatessaan he löysivät kaikki kaupungin asukkaat kuolleina. On siis suositeltavaa lennättää leijaa tai kiivetä kukkuloilla haikkaamassa, tehdä jotain mikä liittyy korkeisiin paikkoihin.

Jos olisimme tienneet että tänään on vapaapäivä, olisimme varmaan lähteneet haikkaamaan. Aurinko paistaa hämmästyttävän siniseltä taivaalta, on epätavallisen kirkas päivä yleensä varsin utuisessa Hong Kongissa.

Joku päivä googlaan sen Helatorstain ja vihdoin tiedän miksi se on juhlapyhä.

Vammaisratsastusta

En ole aina ollut hevosihminen enkä oikeastaan ole nytkään. Tai olen ehkä hyvällä tavalla. En lepertele hevosille, en paijaile, en oikeastaan tunnista hevosia, ovathan ne melkein saman näköisiä jos ovat saman värisiä.

Lapsena kävimme isän sedän luona Pennalassa perunoita ostamassa. Setä oli todella originelli hahmo ja sellaisenaan pelottava. Setä uskoi luomuun ennenkuin luomu oli keksitty, Pennalassa ei ollut sähköä eikä perunapeltoja lannoitettu muulla kuin hevosenlannalla. Setä omaksui myös brändäyksen vuosia ennen kuin siitä tuli muotia: torilla perunoita myydessään hän muistutti asiakkaille "Muistakaa että ostitte perunoita sinisestä kapasta". Muilla torimyyjillä oli jotain ruskean multaisia perunakappoja. Setä julisti vakuuttavasti että perunoita on käsiteltävä yhtä varovasti kuin omenoita. Muistan sen vieläkin. Noukin kaupassa perunat aina yksitellen ja käsin. Pennalassa perunat poimittiin pellosta käsin. Pennalan talossa meillä oli aina ulkovaatteet päällä koska taloa ei lämmitetty. Emme koskaan olleet siellä yötä, luojan kiitos. Pennalassa oli se hevonen. Tietysti pelkäsin sitä, mutta en tiedä pelkäsinkö siksi että se oli hevonen, vai koska kaikki Pennalassa oli omituista ja pelottavaa.

Helsinkiläisen 60-70-luvun varhaisteinin piti ryhtyä hevoshulluksi jos halusi olla jotain. Ruskis oli varmaan parempi kuin Domari, ainakin kaikki kaverini alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä Ruskeasuolla. Pelkäsin jokaista ridatuntia mutta opetus oli niin julman sotilaallista että siinä oppi väkisin. Muistan sen helpotuksen tunteen kun kolmen vuoden kuluttua lopetin. Aloitin uudestaan Amerikassa tyttäreni kanssa pienellä takapihatallilla jossa ei tarvinnut enää pelätä mokaamisia. Karen, ope, ei ollut lempeä hänkään, mutta tajusin että hevosihmiset ovat tuollaisia. Äkäisiä, lyhytpinnaisia, joustamattomia, kaikki on tehtävä täsmälleen kuten he ovat tottuneet ja kaikki muu on väärin. Ja kaikki tehdään joka tallilla aina hieman eri tavalla. Se kuuluu asiaan, sillä tavalla homma toimii. Ei sillä pahaa tarkoiteta.

Sen jälkeen olen ratsastaessani pystynyt relaamaan. Olen oppinut paljon, osaan ratsastaa kuten osaan laskea slalomia. Eli tiedän että pärjään missä vain, en ole hyvä enkä huono mutta selviän. Ja olen löytänyt hevosihmisistä hyviä ystäviä (joita tapaan vain hevostilaisuuksissa) ja viihdyn tallipiireissä.

Hong Kongissa on ratsastustalleja mutta vakituisille tunneille on noin kolmen vuoden jonot. En haluaisikaan vakituntia, mutta joskus aion ottaa muutaman yksityistunnin ettei taitoni rapistu. Mutta talleilta on vaikea pysyä kokonaan pois. Huomasin American Womens Associationin hakevan vapaaehtoisia vammaisratsastukseen avustajiksi ja ilmoittauduin sinne. Hevosten lisäksi minua kiinnostaa ratsatus terapiana. Uskon että se on hyväksi tasapainolle, itsetunnolle, lihaksille ja saa useimmat hyvälle mielelle.

Pokfulamin tallin vammaisratsastajat ovat 4-15-vuotiaita lapsia. En ole ihan selvillä heidän vammoistaan, olisi mukava tietää lapsista enemmän. Downin syndroomaa, erilaisia CP-vammoja, autismia. Minun rooli on vain kulkea hevosen vieressä ja pitää huoli ratsastajan turvallisuudesta. Hommassa on mukana valmentaja, joka laatii radan jossa on erilaisia aktiviteetteja (pallon heittoa, palikan kurkottamista aidalta ja pudottamista ämpäriin jne) jotka auttavat unohtamaan pelottavan korkean hevosen tai ponin, pakottavat venyttämään raajoja, kehittävät käden motoriikkaa ja koordinaatiota. Hevosta taluttaa Leader, eli nainen joka vaikuttaa olevan tyypillinen äkäisenoloinen hevosihminen. Ainakin olen jo nyt kokenut että teen suunnilleen kaiken väärin. Avustajia on yksi tai kaksi, riippuen kuinka holtiton ratsastaja on kyseessä. Pidämme lapsen nilkoista kiinni ja tarvittaessa tuemme selkää, yritämme saada kädet pysymään paikallaan ja saada lapsen keskittymään hetkeksi siihen mitä hän tekee. Avustajat eivät useimmiten ole ratsastajia.

Käyn Pokfulamissa kaksi kertaa viikossa aamupäivällä avustaen kumpanakin kertana kahta eri ryhmää. Pyrkimys on että lapsella on aina samat avustajat. Se auttaisi paljon ainakin minua, on vaikea opastaa ja tukea lasta jota ei tunne.

Vammaisratsastus on varmasti hyvä laji, mutta mietin kuinka paljon tehokkaampaa se olisi jos avustajat oikeasti tietäisivät siitä jotain. Samoin pitäisi tietää jotain hevosista ja ainakin alkeet ratsastuksesta. Ja tietysti olisi tiedettävä lapsen diagnoosi ja ongelmat - kuinka hyvin hän näkee, miten hyvin ymmärtää käskyjä, voiko olettaa että hän muistaa mitä on sanottu jne. Uskon joka tapauksessa että lapset hyötyvät tästäkin ratsastuksesta, ainakin he vaikuttavat onnellisilta hevosen selässä. Hevonen pelottaa alkuun, ratsastus pelottaa, mutta jo muutaman kerran jälkeen näen että pelko hiljalleen katoaa. Ei se ole outoa - kuten kerroin, minäkin pelkäsin.

Itselleni käynnit tallilla ovat hauskoja. Kivoja ihmisiä joita näen vain tallilla, ihan kuten muuallakin missä ratsastetaan.

Englannilla pärjää?

Hong Kong oli Britannian hallinnassa 1841 - 1997. Kiinasta tuli kommunistinen maa 1949, mutta Taiwan ja Hong Kong säilyttivät perinteisen kiinalaisen kulttuurin ja sananvapauden - Taiwan Yhdysvaltain avulla, Hong Kong jatkaen Britannian siirtomaana muuttuen hiljalleen yhä enemmän itsehallinnoksi. Britannia oli vuonna 1898 vuokrannut suuren osan Hong Kongia 99 vuodeksi eteenpäin ja lopullinen Hong Kongin luovutus Kiinan erityishallintoalueeksi tapahtui 1997.

150 vuoden brittiläinen vaikutus murenee yllättävän nopeasti. Yllätyin kuinka huonosti täällä puhutaan englantia.  Kieliongelmia on muutenkin - Hong Kong kuuluu kielellisesti eteläisen Kiinan maakunnan Guangdongin vaikutuspiiriin jossa puhutaan kantonia. Muualla Kiinassa valtakieli on mandariini tai sen variaatiot. Kanton ja mandariini ovat eri kieliä. Ehkä tilannetta voisi verrata viron ja suomen kieleen - läheisiä sukulaiskieliä, jotain voi ymmärtää, mutta tuttujen sanojen merkitys on usein eri. Silti naapurikielen oppii helposti.

Kantonin puhujat lähtivät kommunismia pakoon ja ovat niitä jotka asuttavat Chinatownit ympäri maailman. Hong Kongissa puhutaan tietenkin omaa kieltä, kantonia. Hong Kongin naapurikaupunki reilun tunnin lautta- tai ajomatkan päässä manner-Kiinan puolella on Shenzhen. Siellä on myös Salcompin tehdas jonne Mikkokin menee aina pariksi päiväksi viikottain. Shenzhen on alunperin vähäväkinen kalastajakylä josta 1980-luvulla kehitettiin erityistalousalue Hong Kongin läheisyyden vuoksi. Nykyään Shenzhenissä asuu yli 10 miljoonaa ihmistä joista suunnilleen kaikki ovat tulleet muualta Kiinasta, siis mandariinia puhuvilta alueilta. Koska viimeisen 20 vuoden ajan liikkuminen Shenzhenin ja Hong Kongin välillä on vapautunut (vaikka viisumi kyllä tarvitaan), mandariinia puhuvia työntekijöitä virtaa rajan yli Hong Kongin länsimaiseen vapauteen ja vaurauteen.

Onhan kyse paljon muustakin. Hong Kong on virallisesti Kiinan hallinnassa noudattaen "yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatetta. Olen kyllä ymmärtänyt että se tarkoittaa paljolti Hong Kongin kiinalaistamista joka ei ole lainkaan yksinkertaista enkä siihen nyt puutukaan. Mutta se mitä itse näen ja kuulen, on yllättävän huono englannin kielen osaaminen. Tosin, ei Hong Kongissa koskaan ole laajasti puhuttu englantia. Englanti oli hallintokieli ja eliitin kieli. Pidgin-englantia ("pidgin" tulee "business"-sanan virheellisestä lausunnasta) kutsutaan nykyään Chinglish-englanniksi. Kiinansekaista englantia. Lisäksi hyvinkin englantia osaavan kiinalaisen puhetta voi olla vaikea ymmärtää koska englanti lausutaan niin eri tavalla kuin kanton tai mandariini. University of Hong Kongin akupunktio-opettajani on sekä kiinalaisen lääketieteen lääkäri että Saksassa opiskellut länsimaisen lääketieteen lääkäri, asunut 15 vuotta ulkomailla ja osaa englantia paremmin kuin minä. Viiden luentokerran jälkeen minun on edelleen todella vaikea ymmärtää hänen lausumistaan.

Sama oli Intiassa. Ällistyin kuinka huonosti siellä pärjäsi englannilla. Hyvin varakkaat toki lähettävät lapsensa Englantiin tai USA:aan opiskelemaan. Samoin tietysti Hong Kongissa jossa varakkuutta on myös keskiluokalla, toisin kuin Intiassa jossa keskiluokka on vasta muodostumassa. Intiassakin, kuten Hong Kongissa, englanti on yksi virallisista kielistä .

South China Morning Post-sanomalehteä lukiessa huomaan jonkinlaisen pikkuvelisyndrooman Hong Kongin ja Singaporen välillä. Singapore tuntuu menevän liian monissa asioissa Hong Kongin edelle ja se harmittaa kauheasti. Siellä puhutaan paremmin englantia, ekspatit viihtyvät paremmin, koulut ovat parempia. Hong Kongissa ollaan nyt huolissaan koulujen englannin opetuksesta, että sitä on liian vähän, liian teoreettista, ei kannusteta puhumaan eivätkä opettajat osaa itse lausua kunnolla englantia. Hong Kongissa huomaan yllättäen samantyyppistä alemmuudentunnetta kuin Suomessa jossa aina kaikkea vertaillaan Ruotsiin.

Useimmissa kaupoissa myyjät eivät puhu englantia. Sähkömiehet, putkimiehet, taksit eivät puhu englantia. Valitsin japanilaisen kampaamon niin tiedän varmasti että siellä puhutaan englantia. Talomme aulassa istuvat vartijat puhuvat englantia vain muutaman sanan. Ravintolabusiness Hong Kongissa on niin kansainvälistä että siellä kielitaidolla ei ole väliä, useat ravintolat ovat ulkomaalaisten perustamia ja vetämiä. Kiinalaisissa ravintoloissa osataan ravintolatermistö englanniksi vaikkei muuta osatakaan.

Jos pitäisi opiskella kiinan kieltä, en todellakaan tiedä pitäisikö opetella Hong Kongin ja maailman Chinatownien kieltä kantonia vai paljon yleisempää mandariinia jonka puhujiin Hong Kongissa suhtaudutaan edelleen nihkeästi.

Ajankulua

Hong Kongissa elämä on tyystin toisenlaista kuin Chennaissa jossa päivät kuluivat palveluskunnan ongelmien ratkomisessa ja suuren omakotitalon kasassa pitämisessä. Muistan aina Dr. Mehtan sairaalan gynekologin joka huokasi surullisena lähtiessään kotiinsa ruokatunnilla "I have to go home for lunch. You see, we have this "luxury" of having servants in India." Olin melkein koko ajan sairaalassa töissä, vaikkakin palkattomana. Kotona kun ei kestänyt olla, juuri niiden palvelijoiden vuoksi.

Manauksessa aikani kului portugalin opiskelussa joka usein kääntyi ex tempore-vierailuihin mitä erikoisimmissa paikoissa portugalin opettajani kanssa, (englanniksi) käytyihin kiivaisiin väittelyihin opettajani kanssa tai hänen monimutkaisten avio-ongelmien ratkomiseen (englanniksi). Kävin myös itse englannin opettajan kurssin, tutkin malariaa Trooppisessa sairaalassa ja opiskelin trooppisia tauteja sairaalan ihotautilääkärin vastaanotolla ja nuokuin lääkäreiden luennoilla joista en ymmärtänyt juuri mitään (kenties johtuen edellä mainituista seikoista portugalin taitoni oli suppea).

Hong Kongissa en ole ajautunut vielä minkäänlaiseen työn tapaiseen. Kodin kanssa ei juurikaan ole puuhaa. Pieni kolmio ei palveluskuntaa vaadi - meillä käy Merry Maidsin siivouspari kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan siivoamassa, vaihtamassa lakanat, silittämässä, puhdistamassa ilmastointilaitteet. Ei siinä muuta tarvita. He tuovat pesuaineet ja -välineet mukanaan, meillähän ei ole edes pölynimuria. Kaappitilaa on asunnoissa niin vähän että pölynimuri olisi jo ongelma.

Hong Kongissa on Suomalaisyhdistys jonka uusien suomalaisten tervetuliaiskahvitilaisuudessa olen ollut  kerran (silloin kun Mikon työkaverin vaimo oli täällä). Suomalaisnaiset käyvät ilmeisesti kuukausittain kukkuloilla vaeltamassa ja jotain muutakin aktiviteettia on. En kuitenkaan ole erityisesti kaivannut suomalaista seuraa. Olen aina ajatellut ettei pelkkä kansallisuus ole ystävyyden tae. Olen lähinnä katsellut kaupungin menoa, kulkenut sinne tänne tekemättä juuri mitään.

Akupunktiokurssini alkaa lokakuussa. Sitä tulee olemaan kahtena iltana viikossa ja lisäksi on kotitehtäviä. Täysipäiväistä ohjelmaa se ei tuo, kyseessä on ohjelma joka on suunniteltu suoritettavan normaalityön päälle. Ilmoittauduin myös Oriveden Opiston proosankirjoituksen jatkokurssille ja sen myötä alkaa taas stressi kuukausittain palautettavista harjoituksista. Olen miettinyt novellikokoelmaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta joka kenties olisi mielekkäämpää kuin joka kuukausi viime hetkillä, deadlinea hipoen tuskalla tuotettu harjoitelma.

Akupunktiokurssia odotellessa ilmoittauduin University of Hong Kongin School of Professional and Continuing Educationin Kiinalaisen lääketieteen osaston kolmen illan kurssille "Chinese Tui-Na (Massage) for Building Up Healthy Life". Paristakymmenestä osanottajasta yli puolet on länsimaalaisia terveydenhuollon ammattilaisia, paikallisetkin ovat alalla. Ilmeisesti ihan ketä vain ei tähänkään Avoimen korkeakoulun kaltaisen koulun kurssille oteta. Hieronta on mielenkiintoista ja hauskaa josta uskoakseni on hyötyäkin. Se perustuu akupisteisiin, sillä ei ole mitään tekemistä länsimaisen hieronnan kanssa, vielä vähemmän Mongkokin kaupunginosan hämärämaineisten "hierontapaikkojen" kanssa.

Jo vuosi sitten liityin American Women's Associationiin (AWA), mutta aktiivisuuteni typistyi yhteen luentoon. Viime vuosi oli kamalan rikkonainen, tuntuu kuin olisin ollut Hong Kongissa vain kääntymässä, olin niin paljon Suomessa. Nyt on enemmän aikaa.  AWAn sivuilta näin ilmoituksen "Mah Jong for beginners" jonne oitis ilmoittauduin. En ole ikinä pelannut sitä eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla. Jäin heti koukkuun, en tiedä miksi. Korttien sijasta on domino-pelin kokoisia laattoja joista kerätään vähän Canastan tapaan ryhmiä numeroiden tai kuvien perusteella. Pelaajia on neljä, mutta jokainen pelaa omaan pussiin. Niin, sitä pelataan rahasta. Tosin emme vielä ole ottaneet rahoja esiin, useimmiten emme ole edes varmoja onko voittajaksi itsensä julistanut todella saanut Mah Jongin. Kurssia on jäljellä enää yksi kerta. En usko kykyihini niin että rupeaisin pelaamaan kiinalaisten kanssa, joten hakeudun luultavasti American Clubin tiistaipeleihin, Klubille pääsen AWAn jäsenenä.

AWA vaikuttaa oikein mukavalta seuralta. Naisia on eri lähtöön, enimmäkseen USAsta, Briteistä, Kanadasta ja Australiasta, mutta myös muualta. Yhdistys on niin suuri että sieltä löytyy jokaiselle jotain, ei tarvitse rueta askartelemaan tipuja tai käymään kukkatoreilla kuten Philadelphiassa haksahdin norjalaisten kanssa tekemään. Täytyy myöntää että silloinkin osaa meistä ihmetytti kovasti mihin olemme itsemme ajaneet kun väkelsimme sormet liimassa  hirvittäviä joulukuusenkoristeita todeten että ydinosaamisemme lienee jossain aivan muualla.

Tiedän että minun pitäisi eniten paneutua siihen oikeaan kirjoittamiseen. Yritän elvyttää bloginkirjoittamisen sormiharjoitusten vuoksi jotta proosankirjoitus saisi vauhtia. Oriveden verkkokurssi on todella hyvä, muut opiskelijat kommenteineen valtavan kannustavia ja saamme todella hyvää sparrausta, ehdotuksia ja kritiikkiä toisiltamme, sekä tietysti kurssin vetäjältä. 

Yksin syömässä

 Käytännössä koko kuukauden, jonka olen ollut Hong Kongissa, olen syönyt yksin. Vain yhden viikon vietin sosiaalista elämää kun Mikon työkaverin vaimo tuli lomalle tänne ja päivisin meitä oli kolme Salcompin rouvaa liikkeellä. Se oli hauskaa mutta myös uuvuttavaa. Viihdyn hyvin yksin.

Vaikka yksin on kivaa olla, ravintolassa yksin syöminen on ankeata. Luin Hesarista tänään artikkelin jonka otsikossa kysyttiin "Miksi ravintolassa yksin syöminen ahdistaa?". Juttu oli aivan turha koska vastausta otsikon kysymykseen ei annettu. Kerrottiin vain että ruokailu on sosiaalinen tapahtuma ja yksin ruokailijoilla on usein puhelin tai luettavaa mukana. Oikea uutispommi siis.

Olen ahdistuksen uhallakin syönyt yksin ravintoloissa. On minulla iPad ja älypuhelin joita räpellän ruokaa odotellessa ja ruoasta riippuen myös syödessä. Käytöstapoja ei tarvitse murehtia koska olen Hong Kongissa ja joka ainoa ihminen on liikkeellä kännykkä kädessä. Myös ravintolassa, nekin jotka ovat suuressa joukossa. Olen aina ajatellut että suomalaiset ovat maailmanmestareita kännykänkäytössä ja siitä johtuvasta epäsosiaalisuudesta, mutta olen väärässä. Oma kännykän käyttöni on alkeellista. En pysty samanaikaisesti kävelemään ja lukemaan South China Morning Postia vaan törmään ihmisiin tai seiniin. Ravintolassa voin syödä jotain riisiruokaa kännykkä edessä mutta keitot eivät onnistu. Läikytän liikaa. Olen surkea lerppahuuli keittojen kanssa. Samoin tomaattikastikeruoat kuten italialaiset pastakastikkeet roiskuvat vaatteilleni ja pöytäliinalle. Ja myös iPadille.

Toisaalta iPad on inhottava laite jota en ole oppinut käyttämään ja se saisi tuhoutuakin tahraavan tomaattikastikeen alle.

Mutta palaan vielä kysymykseen yksin ruokailusta: syön ravintolassa lounaan. Se on helppoa koska monet tulevat töistä yksin lounaalle enkä siis ole ainoa orpo. Pienissä paikoissa yksinäiset laitetaan joka tapauksessa pöytään jossa istuu muita, koska lounaspaikat ovat tupaten täynnä ihmisiä. Illalla ollaan sosiaalisia ja suurin joukoin syömässä enkä himoitse sellaiseen seuraan yksin. Illaksi voin hakea jotain valmisruokaa tai syödä leipää. Joskus käyn sushipaikassa, mieluiten sellaisessa jossa sushi- ja sashimiannokset pyörivät hihnalla, istutaan hihnan äärellä, noukitaan mitä haluaa syödä ja hinta määräytyy lautasten värin ja lukumäärän mukaan.

Eilen minulla oli Causeway Bayn Ikeaan asiaan ja poikkesin - yksin - reippaasti Jamie Oliverin italialaispaikkaan, joka on saanut aika ristiriitaisia arvosteluja. Se oli tosi helppo paikka yksinäiselle! Sellainen mutkaton paikka, isommat porukat oli kodikkaan tilan toisella puolella ja yksinäisille oli pieniä pöytiä toisaalla. Muutama muukin oli yksin ja uppoutunut pelaamaan kännykällä jotain tärkeää peliä. Paikka oli aika kallis - 17 euroa lounaasta - mutta maukas kokonaisuus. Alkupala bruschettassa oli kivasti narskuvaa porkkanaa ja jotain muuta juuresta tomaatin lisäksi ja pääruokapasta joka minusta ei ollutkaan pasta, oli mainio. En ole ruokabloggaaja joten en kuvaile ateriaa sen enempää, riittänee kun sanon että voin mennä toistekin.
Yleensä syön lounaaksi jonkun 5-7 euron ruokaisan ramen-, pho- tai nuudelikeiton kuten suurin osa muistakin ihmisistä. Ja todella, kaikki ovat uppoutuneita pöydällä olevaan kännykkäänsä ruokailun ajan.

Aamulenkki

Olen yrittänyt ryhdistäytyä reippaammaksi ja ruennut juoksemaan aamuisin. Ei nyt joka aamu, mutta useamman kerran viikossa. Sellainen puolen tunnin lenkki, mutta matkan pituudesta en osaa sanoa mitään. Ainakin siinä on noin neljäsataa porrasta joita kipitellään ylös ja alas.

Menen hissillä alas ja hiljaisella sivukadullamme näen ensimmäiseksi kaksi vanhaa naista voimistelemassa. Sellaisia naisia ei muuten täällä näe, kommunismi-Kiinan reliikkejä, Mao-uniformujen sijaan sellaiset nilkan yläpuolelle päättyvät epäpukevat mustat one-size-fits-all housut ja 2/3-hihainen samea kukkapaita. Hiuksissa permanentti. Hong Kongin vanhat naiset ovat minusta tyylikkäitä, kuten nuoretkin, mutta ehkä heillä on tuo rento koti-look johon törmään aamuisin. Ikäihmisten aamuvoimistelu kestää tunnin ja sisältää lähinnä vinhavauhtista käsien heiluttelua ja hartioiden pyörittelyä.

Talomme kulmalle ovat kerääntyneet viereisessä puistossa metsästävät kissat odottamaan kissa-mummon tuloa. Hän saapuu ruokakassien kanssa seitsemän maissa, yllään samanlainen kukkapaita ja epäpukevat housut kuin voimistelijoilla.

Kiipeän melkein 200 porrasta ylös neljässä minuutissa ja huohotan läkähtyneenä. Tiedän että puuskutuksestani huolimatta jaksan juosta, joten heti portaiden yläpäässä alan jolkottaa Kennedy Roadia. Sitäpaitsi portaat ovat varsin vilkkaasti liikennöidyt ja nääntyminen portaissa olisi tosi noloa. Ylempänä asuvat kävelevät rappuset alas metroasemalle ja ylösmenijät jatkavat vielä ylemmäksi Bowen Roadille autottomalle juoksupolulle tai jäävät pelaamaan tennistä. Jotkut kantavat fillarinkin portaat ylös ja polkaisevat Peakille. Eli ei kannata vaikuttaa uupuneelta, portaiden kipuaminen ei ole mikään suoritus vaikka jo aamulla on +27C ja ilmankosteus kastelee paidan seistessäkin.

Portaiden yläpäässä on korkea asuintalo ja sen edessä on kello 6:30 alkaen sekä aasialaisia että länsimaalaisia lapsia odottamassa koulubusseja. Lapsilla on erilaisia koulupukuja päällään joten he menevät useampaan eri kouluun. Lapsia saattelee filippiiniläisen tai indonesialaisen näköinen lastenhoitaja tai kotiapulainen, joskus mukana roikkuu myös äiti ja useimmilla on koirakin. Koiran ulkoilutus on kotiapulaisen hommaa. Koiria ulkoiluttavat kotiapulaiset rupattelevat keskenään jossain jalkakäytävällä ja nappaavat siinä sivussa koiran kakat sanomalehteen. Vesipullo on mukana jotta koiran pissat voi huuhtoa pois.

No, minä hölkkään kotiapulaisrykelmien ohi. Kapealla Kennedy Roadilla on kohtalaisesti liikennettä ja on pysyttävä jalkakäytävällä. Joskus joku töihin kävelijä osuu eteen ja on hidastettava kun ei mahdu ohittamaan - tie on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Vaikka tie on puiden varjostama ja puistomainen, muutamia korkeita taloja on matkan varrella, kaikkien edessä lapsia odottamassa koulubusseja. Muutama töihin juoksija ohittaa minut, yksi urheilu-T-paidassa ja suorissa housuissa kävelevä valkohapsinen britin näköinen herrasmies kävelee reippaasti aina vastaan, töihin menossa.

15 minuutin juoksun jälkeen kipitän Hong Kong Parkin portaat alas. Portaiden liukkaus ei haittaa, mutta ne kohdat missä ei ole portaita, vain alamäkeä, on paras kävellä koska polku on sademetsän tyyppisestä kosteudesta liukas. Peak Tram'in kohdalla on Sports Center ja Squash-halli, jonne menee aina ihmisiä. Hirveän reippaita nämä hongkongilaiset. Juoksen vaihteeksi portaat ylös Hong Kong Parkiin ja löydän lisää portaita Tai Chi areenalle. En tiedä miksi siellä ei joukoittain harrasteta Tai Chita, siellä on vain yksinäinen nainen. Olympic Squaren portaista yritän selvitä ennen seitsemää jolloin sinne kokoontuu toistakymmentä todella trimmissä kunnossa olevaa länsimaalaista naista kahvakuulien ja muiden varusteiden kanssa. Heidän kuntoilunsa on kuin jostain amerikkalaisesta armeijaleffasta. Boot Camp. Värisen, kun kuvittelen itseni heidän joukkoon.

Taas tulee portaita ylös ja pääsen konservatorioon. En tiedä mikä konservatorio on mutta sen edustalla on kymmenisen kiinalaista eläkeläistä harjoittamassa Tai Chi'tä. Olen yrittänyt etsiä paikkaa missä opetetaan Tai Chi'tä, mutta sellaista ei ole löytynyt tai ne ovat kiinankielisiä juttuja. Ehkä koko harrastus on kuolemassa, en ole nähnyt yhdenkään itseäni nuoremman sitä harjoittelevan.

Vanhoja on muutenkin puistossa. Iäkkäät pariskunnat ovat aamuvoimistelemassa (heiluttamassa käsiään) tai filippiiniläiskotiapulainen taluttaa jotain todella vanhaa aamulenkille. Puoli kahdeksan aikaan alkaa koululaisia kulkea puiston laidassa olevaan kouluun ja tietysti työmatkalaisetkin oikaisevat puiston poikki.

Puiston jälkeen tulee taas ylämäki. Se on niin lohduton että kävelen sen. Kuitenkin viimeisen nousun, nelisenkymmentä porrasta takaisin Kennedy Roadille, juoksen ja yritän pientä loppukiriä omien portaidemme yläpäähän. Niiden alasmeno sujuu ketterästi ja kevyesti hypellen, kun tietää että lenkki on lopussa. Alhaalla eläkeläiset ovat edelleen heiluttamassa käsiään ja ruokalevolla olevat kissat nauttineet aamupalansa.

Aiemmin en ole ajatellut sanontaa "märkä kuin uitettu kissa". Minun aamuissani kissat makoilevat viihtyisästi turkki kuivana kun minä menen kotiovelle märkänä kuin käytetty tiskirätti. Aina voin yrittää selittää itselleni että juoksen vauhdikkaasti ja kissat vain syövät.